Siinä se Perussuomalaisten mainoslehti kökötti lattialla, tipahdettuaan luukusta kauhealla kolinalla.
Politiikkaa minun asunnossa, nyt ahdistaa! Myös koirani reagoi postin meteliin ja alkoi puolustamaan reviiriään sen näköisenä, että ei keskeytyneen unensa jäljiltä tiennyt mitä tapahtuu ja kuka pitäisi purra hengiltä?
Nopeasti kuitenkin rasisti lemmikkini rauhoittui, oli kai oikean puolueen lehti? Pieni karvainen kultani näet epäilee kaikkia, joilla on tummempi iho. Olemme kebabkuskin painajainen, sillä saamme aina annokset ovelta pikavauhtia, kun rakkaani käy kysymässä kovaan ääneen paikallaolon syytä.
Ei koirani vihainen ole, mutta osaa olla aika suojeleva. Juopot ja narkkarit siirtyvät syrjään nopeasti, sillä jostain syystä hän epäilee myös tämän kansanryhmän aikeita. Hyvän huumekoiran Suomen poliisi on menettänyt, jos rakkaani jaksaisi töihin lähteä. Ikävä kyllä hän on yhtä aktiivinen, kuin (Tähän kohtaan kuuluisi vitsi. En kuitenkaan kirjoita sitä, sillä en halua leimata mitään ihmisryhmää laiskaksi. En ole kuten koirani, eli rasisti).
Ehkä tuossa on hyvin kuvattuna nykypäivän ongelma? Kenellekkään ei saa nauraa. Romanit eivät ole enää laiskoja, Aslak ei enää juo ja nai, ja kai se Pikku-Kallekin on jo siirretty syrjään. Synkäksi on mennyt maailma. En siis ihmettele, jos se vetää koirankin mielen masentuneeksi.
Silti, kyllä asioille pitää pystyä nauramaan. En keksi sellaista aihetta, mistä ei voisi pienen vitsin vääntää. Toivon oikeasti, että näen vielä ajan, jolloin mielensä pahoittaminen ei ole muodikasta. Vaikka onhan tämä rakas äiti maa nähnyt kummallisempia aikojankin.
Turha mielensä pahoittaminen on vain yhtä hyödyllistä, kuin hukkuneella tupakansavu peräsuolessa tekohengityksenä. Kunhan ei ole yhtä pitkä villitys, kuin jälkimmäinen. Eivät ihan heti uskoneet, että tuossa tavassa saattaa olla jotain vikana.
No ei kai se kuolevaa häiritse, jos sattuikin heräämään henkiin, samalla kun lääkäri rööki huulessa puhalsi peräreikään, niin että peräpukamat vain lepattivat ja vinkuivat. Pääasia, että henki säilyi.
Mutta koirani, hyvä ystäväni, on kaavoihin kangistunut ihanuus, joka luultavasti menisi ihmisenä työviikon jälkeen viideltä saunaa ja kuudelta putkaan, kunhan rutiinit vain pysyisivät kasassa. Ei elämän tarvitse niin jännittävää aina olla. Neljältä ulos ja viideltä perseen pesu, on rutiini joka pitää asiat hoidettuna ja kaiken mallillaan.
Tätä kirjoittaessa huomasin juuri, että äsken mainittu kello neljä lähenee. On siis vietävä rouva ulos katselemaan maailmaa. Ihmettelinkin, kun minusta tuntui siltä, että joku tuijottaa lattialta. Vainoharhaisuus on minulle normaalia, mutta tällä kertaa se sentään osui oikeaan. Vie siis lurppaturpani pihalle ja jätän teidät ihmettelemään omia ajatuksianne.
Ps. Niin, ei minulla mitään asiaa ollut. Mietin vain itsekseni, kirjoittaisinko joskus tekstin koirastani tänne? Sen verran rakas tuo olio on.