Yksinäisyys. Silmien taakse piiloutuva tuska, joka sumentaa ajattelun. Hiljaiseksi käskytetty tunne.
Näennäisten ihmissuhteiden maailma, jossa kavereiden, ystävien ja tuttujen kanssa vietetty aika on romahtanut. Tunteita ei enää pureta, ne piiloutuvat harhan sekaan. Omituiseen minä-kuvaan, joka suljetaan yhä tiiviimmäksi kasaksi.
Panssari kestää, vaikka suojattava haluaisi happea sisäänsä. Bunkkeroitu olemus, tätä tuskin kukaan halusi?
Tämä ei ole ensimmäinen kirjoitukseni aiheesta. Hätähuudosta, ihmisten lauman hajoamisesta. Niistä miehistä ja naisista, jotka kauniiden kulissien takana kaipaavat kaltaistaan.
Puuttuvia tapaamisia kiireisen elämän keskellä. Muuttumista sivumaininnaksi ystävän kalenterissa. Maailmassa, jossa kohtaatte vuoden ainoa vapaana viikonloppuna, mikäli kissanristiäiset perutaan.
Ainainen kiire on harhaa. Arvovalinta määrittää kohtaamisten puutteen. Yleistän, mutta väitän olevani oikeassa.
Ihmisen puute tappaa. Miksi ajatella tai tuntea, mikäli et jaa sisimpääsi?
Tarve, jota ei edes seurustelu tai avioliitto korvaa. Ei pitkässä juoksussa, arki muuttaa keskustelun homeiseksi symbioosiksi. Elämäksi, jossa kaksi rakastunutta hokee toisilleen kuultuja mielipiteitä.
Onko tämä väärin? Ei. Onko tämä tervettä? Ei
Olemme kuin luolanainen, joka paritteli kaikkien lauman urosten kanssa. Ei kyse ollut irstaasta seksistä, vaan halusta saada miesten parhaat puolet jälkikasvuunsa.
Tämä pätee myös keskusteluun, mielenhoitamiseen ystävän kanssa. Mitä useampi jaettu hetki, ajatus tai tuki, sitä terveempi uudesta päivästä syntyy. Tuore ja innokas lapsi, joka näkee oman arkensa ulkopuolelle.
Yksinäisten miesten katseita. Seinä johon olen törmännyt viime aikoina, Hiljaisia avunhuutoja, jotka testosteronin huuru estää kajahtamasta maailmalle. Ne ovat kyyneliä ilman kosteutta, meri joka ei kuljeta hätääntyneen pullopostia.
Ovatko silmäni avautuneet? Murskaako lisääntynyt positiivisuuteni muureja, joiden takaa paljastuu elävältä haudattujen mielien ruumiita. Mätäisiä unelmia, joita tulevaisuuteen liikuttavat kuhisevat madot. Avunpyyntö on esitetty, sen jäädessä kynsien jälkinä seinään.
Ehkä olen ollut sokea? Uskonut kulissien luomaan esitykseen. Suomalaiseen pukudraamaan, jossa kauniit hameet ovat korvattu Adidaksen viivoilla, viini vaihtunut S-ketjun halpatuotteisiin ja hevosvaunut ruosteiseen potkulautaan.
Jos painosi kestää jälkimmäisen. Lihova kansa makaa nuollen asfaltin pintaan, ajoneuvon pettäessä tienreunan kivetykseen. Viimeinen kevyt loikka oli jäänyt mieleesi, vaikka vuosiluku osoittaa tapahtuneen ala-asteelle. Yritit joka tapauksessa.
Minkä sille voi, että painoa kerääntyy vuosien varrella? Paskamyrskyjen kerääntyvä tuotos housuissa, on huono käydä pätemään.
Jotain normaalia, kuulemani pieni pyyntö. Eksynyt sielu katsoi haikaillen ohimeneviä ihmisiä. Keskustelua, naurua ja ajatusten jakamista, ei haave suuri ollut, minä-ajattelun Suomessa valtava.
Jotain normaalia. Pyyntö, jonka kaikuu hiljaisena joka paikassa. Näe lähimmäinen..
Teksti kirjoitettu sairastelevan lukijan toiveesta
AIHEESTA LISÄÄ:
One thought on “Yksinäisyys. Unohditko ystäväsi?”