Vähemmän terveitä ajatuksia

Jätin lääkityksen kokonaan pois, päätin olevan sen aika. Hullu kai olen lopun elämääni, mutta masentuneeksi en enää suostu?
Seuraavan kerran, kun haluat tulla Herra Masennus kylään, niin en laske sinua sisään. Olet vieras, joka ei ymmärrä lähteä, vaikka kuinka hokisin:

-Paljonkohan kello olisi silloin, kun vieraat ovat kotona, jos he nyt lähtisivät?

Jos nyt oikein nirsoksi alan ja väkisin palaat, niin mukanasi voisi tulla päässä pyörivä Viaplay. Seuraisin mielelläni NHL-kauden pelejä, jotta saisin edes jotenkin ajan kulumaan. Ei se oikeakaan maailma masentuneena kiinnosta.

Ovat muuten mielenkiintoista porukkaa nuo jääkiekkoilijat. Kaverit luistelevat perseet pitkällä ja törmäilevät seiniin, kunnes joku voittaa ottelun. Sama sitten toistetaan pari kertaa viikossa.
En ymmärrä aina ihmisiä. Hauskaa se näyttää silti olevan, mitä voisin vaihtopenkiltä näkyvistä hampaattomista hymyistä päätellä.

No hullulla on halvat huvit, idiootilla ilmaiset ja kiekkoilijalla todella kalliit.

 Olen ja se tuntuu hyvältä

Tunnen taas itseni ja se on jotain mitä masentuneena en tehnyt. Esimerkiksi tänään oli hyvä ja virkeä päivä. Päätin niin heti aamusta ja vedin sen kunniaksi jenkkakahvoistani oikein kunnolla alaspäin, jotta naamani suoristuisi. Olisin edes hetken edustava, fiksu, filmaattinen ja täynnä aivosähköä

Astetta komeampana painuin pihalle. En tietenkään tiennyt mitä teen siellä, mutta seison lopulta keskellä pihaa yhtä hämmästyneenä, kuin pieni poika, jonka äiti on komentanut ulos.
Tällä kertaa olin vain itse itselleni se vittumoinen mutsi ja lapsi. Esitin kaikki roolit päässäni ja meteli aivoissani oli tavalliseen tapaan korvia huumaava.

Saaketin ämmä voisi vain olla toisinaan hiljaa, että saisin olla rauhassa.

Ainiin sori..ei äidille sovi noin puhua! Sori mamma!

 

Kyllä maailmaan ääntä mahtuu

Alan olemaan turhan hyvä itseni kanssa keskustelussa. Monesti joudun ulkona kävellessä miettimään, en kai sanonut ajatuksiani ääneen? Mielikuvituksen käymä teatteri, kun on aidon oloista, että uppoan tunnelmaan liian hyvin.

Ei kai ole väliä, jos satun ääneen puhumaan? Olen silloin hyvässä paikassa, jossain kohtaa ajatuksiani, ja näin ollen turvassa. Kuunteleva osapuoli se on, joka säikähtää pitkähiuksista mörökölliä, kun lausun vaikka runoja prisman hedelmäosastolla.

Pitkistä hiuksista tuli mieleen eilinen, kun kamppailuharjoituksissa opeteltiin tukistamaan oikeaoppisesti. Voitte varmaan arvata, kuka oli mallinukkena tässä esityksessä?
Tuo hauskanpito sai pohtimaan parturiin menoa. Silti en pitkiin hiuksiini koske vielä. Niillä on tarina, jota en kerro kenellekään. Kunhan tuo tarina on saa päätöksensä, niin lupaan olla vaikka kalju.

Jostain syystä tässä on smurffi! Mielellään se saisi tarina olla smurffista, joka istuisi sienen alla. Kunhan nuo silmissäni välkkyvät tähdet eivät vain häikäisisi noin paljon, kun katselen aivokudosten tuottamaa kuvaa edessäni. Se on niin aito, että voin lähes maistaa tuon pienen sinisen olennon, kuten voin maistaa muumin mozzarellassa. 

Pahoittelen äskeistä lääkkeen puutosta. Kerään itseni ja taistelen nyt tämän blogin kunnialla maaliin.

Halusin kirjoittaa jotain masennuksesta ja masennukselle. Kai pelkkä postikortti olisi riittänyt, mutta menkööt nyt tällä oudolla tavalla, sillä pillereitä en käy syömään. Ottakaa vain johonkin hoitotahoon yhteyttä, jos blogi muuttuu liian hämmentäväksi seuraavan kuukauden aikana.

Kiva kun kävit lukemassa, myös sinä siellä ruudun toisella puolella. Muistakaa seurata minua instan puolella, sekä innokkaimmat myös Facebookin Messengerin kautta. Nähdään taas!