Köyhän unelmia
Harrastuskausi lähenee ja rahapussi ammottaa tyhjyyttään. Nämä ovat hetkiä, kun tympii olla köyhä. Söisin mielelläni kuukauden varpaankynsiäni, jos saisin harrastaa asioita joita haluaisin.
Tiedä vaikka kynsien syöminen olisi taloudellisesti jopa kannattavampaa, mitä kuvittelen? Loppukuusta kielenpäällä kasvaisi varmasti sellainen sieniarmeija, että sillä pärjäisi toisenkin kuukauden.
Ei tämä elämä harrastuksiin kaadu, mutta kyllä jokainen olisi sellaisen ansainnut. Lapsia toki tuetaan näissä asioissa ja hyvä niin. Jokaisella, kun pitää olla mahdollisuus toteuttaa itseään. Missä silti on aikuisten tuki?
Kuinka paljon yhteiskunta säästäisikään, kun se saisi ihmiset liikkeelle, mädäntymästä omasta kodistaan. Toisaalta mielialalääkkeet ovat halpoja, että niiden syöttäminen on edullisempaa.
Väitän silti, että yhteiskunta hyötyisi siitä enemmän, jos Matti ja Maija saataisiin pihalle hikoilemaan. Pelkkä lihominen ja munien raapiminen kotona, kun tappaa varmasti loputkin aivosolut ja halun oikeasti elää tätä elämää.
Harrastaminen voi olla paljon muutakin, kuin liikuntaa. Kerää sitten vaikka postimerkkejä, mutta kyllä mielenkiinnonkohteita pitää olla.
Jokainen voi toki syrjäytyä omasta itsestään hetkeksi, ei se silti hyvää tee. Äidin on hyvä irrottaa parkuva kakara nännistään ja olla toisinaan ihan se vain se Sirpa, joka joskus oli. Tai Sepon on hyvä muistaa olla muutakin, kuin ahkera työntekijä.
Tuo edellä mainittu äitikin, on varmasti parempi ihminen korjattuaan hetken vanhaa ja kaivattua moottoripyörää tallissaan ja Seppokin on paremmalla tuulella, kun tuli vihdoin suoritettua se kansantanssien peruskurssi työväenopistolla. Jos arkea ei riko, niin olet kusessa ystäväiseni.
Ahdistava syksy
Pelkään vain, että syksyllä ei harrasteta. Olen yrittänyt blogissa välttää tämän sanan käyttöä, mutta nyt sen teen: Korona.
Lupaan oikeasti itkeä, kuin herkkä nainen olohuoneennurkassa ja kiukutella teinin tavoin, jos en pääse liikuntaharrastuksiini. Se ei ole kaunista katseltavaa, kun yli sata kiloinen mies murjottaa lattialla katse seinään päin.
Lupaan laittaa kuvan tänne, jos niin käy. Jos saan sillä hymyn ihmisten kasvoille, niin asia olkoon sitten niin.
Oli syksy ja tulevaisuus minkälainen vain, niin unelmani on edelleen, että saisin jakaa saman onnen eteenpäin, joka minua kohtasi muutama vuosi sitten. Olin työuupunut, masentunut ja ocd tuntui tappavan minut. Onneksi tapasin miehen, joka vei minut liikunnan pariin ja sain hieman lisää energiaa purkaa ajatuksiani. Nyt ei enää masennus vaivaa, ocd on arjesta poissa ja uupumus on kaukainen painajainen.
Unelmani on, että saisin jaettua jollekin saman mahdollisuuden olla ihminen. Elämän ei tarvitse olla vain sitä, että seisot työpaikallasi liukuhihnan äärellä, syöt ja nukut, toistaen tietysti tuon kaiken monta kertaa viikossa. Ei sinulle kukaan palauta tuhlattuja vuosia, vaikka kuinka olisit mielestäsi työnsankari. Sankaruus on unelmissa, ei arjen pakkosyömisessä.
Ps. Harrastan itse nykyään kirjoittamista, soittamista, kamppailulajia ja salillakäyntiä. En missään noista ole hyvä, mutta ainakin minulla on hauskaa.
Köyhänäkin voi siis tehdä kaikenlaista, vaikka aika rajattuja nuo vaihtoehdot ovat. Kirjoittaminen on maksanut minulle 20 euroa läppärin muodossa, kuntosali maksaa 80 euroa vuodessa, kamppailu 30 euroa kuukaudessa ja bassokitara maksoi käytetettynä 100 euroa. Toki alkavaan harrastukseen joutuu aina väineitä hommaamaan, mutta onneksi noita halpoja ideoita on myös olemassa.
Hyvä postaus tärkeästä aiheesta! Olet täysin oikeilla jäljillä sivutessasi sitä, miten paljon säästäisimmekään, kun työikäiset, aikuiset ihmiset voisivat harrastaa säännöllistä liikuntaa. Sellaista, josta pitää ja johon sisäinen motivaatio löytyy. Sellaista, jota voisi (kuten lastenkin vastaavaa toimintaa) tukea. Tällöin oltaisiin terveyden edistämisen ytimessä: ennakoinnissa.
Moni kunta tarjoaa nykyään ulkoliikuntapisteitä ja esim. ulkosaleja maksuttomasti kaikkien käyttöön, se on jo askel eteenpäin!
Onneksi sinulla on kivoja harrastuksia!
Minna
Mielenterveys ja ruumiin hyvinvointi kulkee käsikädessä. Jos liikunta ei ole kuitenkaan se mistä pitää, niin mikä tahansa harrastus on hyvästä.
Idea on kuitenkin siinä, että rikkoo omaa rutinoitua ajattelua ja pitää itsensä käynnissä. Tämä parantaisi jo suurimman osan, esimerkiksi lievästi ja keskisvaikeasti masentuneista. Myönnän toki, että tämä on vain minun henkilökohtaisiin kokemuksiin nojaava mielipide, mutta uskallan sen silti esittää.
Ihminen on eläin, joka on tehty käyttämään ruumistaan ja mieltään. Jos kummallekkaan ei ole käyttöä, niin on laumalleen kohtuu hyödytön ja lopulta vain kuihtuu pois. Se asia ei muutu miksikään, vaikka olisimme kuinka sivistyneessä aikakaudessa.
Hyvää pohdintaa tärkeän asian äärellä. Panostus omaan harrastukseen tulee mitä luultavammin moninkerroin takaisin. Tosiasia on myös se, että ainakin näin useamman lapsen vanhempana sitä harvoin on mahdollisuus omiin harrastuksiin. Ainakaan maksullisiin.
Toki on harrastuksia, jotka ovat ilmaisia ja usein nekin ovat parempia kun ei mitään. Itse haaveilen taas pitkästä aikaa säännöllisen kuntosaliharrastuksen aloittamisesta.
Tsemppiä sinne mukavien harrastusten pariin kaiken muun arjen keskelle!
Itse jouduin miettimään arvoni täysin uusiksi, jotta pääsin ajatuksissani tuohon pisteeseen, mistä kirjoitin. Minun kohdalla se toisaalta tapahtui pakotettua, koska burnout ja masennus oli kohdallani pahempaa laatua.
Itseään ei kannata unohtaa, sillä iloinen ja tuore ajattelu heijastuu meistä enemmän, mitä kuvittelemme. Robottimaisesti ja ilman ajattelua pystyy kyllä toimimaan vaikka vuosia, mutta sen laskun maksaminen saattaa viedä toisen samanlaisen ajan, jotta palautuu virkeään tilaan.
Eli salille siitä tai mitä ikinä keksitkin, tämä on käsky. Ei se ole toisien huomiotta jättämistä, vaan pitkässä juoksussa juuri toisinperin.
Ei sen harrastuksen tarvitse olla muuten mitään ihmeellistä alkuun. Aloitat jotain, joka on vain sinua varten.
Täyttä asiaa. Mikä tahansa harrastus tekee hyvää , ja kun miettii liikunnallista harrastusta, se on todella iso ja tärkeä asia! Tsemppiä!