Tällä kertaa yritin edes hieman. Tai oikeastaan kahdesti, mutta ei oteta sitä tavaksi. Otin näet Instagramia varten kaksi kuvaa, joissa en pyri näyttämään idiootilta. Lopputuloksesta tai täydellisyyden tavoittelun tarpeellisuudesta voi tietysti kiistellä, mutta tein tämän kaiken vain siksi, jotta julkaisuissa pysyisi tasapaino. Yhtä irvistelyä sisältävää kuvaa kohden, kun täytyy löytyä saman verran jotain kauniimpaa.
Ei se silti tarkoita, että olisin edustava tälläkään kertaa. Kuinka vaikeaa tässä iässä onkaan ottaa kuvia, joissa näyttäisi edes puolittain inhimilliseltä. Oli kuvakulma näet mikä tahansa, tuntui kasvoilleni tulevan kaikkea, mikä ei sinne mielestäni kuulunut. Pahin viholliseni olikin kaksoisleuka, joka tuppasi peittämään puolet naamastani.
Asiaa onneksi helpottaa, että ei kaksarin peittäminen vaikeaa ole, kunhan muistaa katsoa hieman ylöspäin. Kuinka tuolla tavalla vain luonkaan ylpeän mielikuvan itsestäni. Leuka on herralla aina ylöspäin, joten kusipää sen täytyy olla!
Hyvä lukijani, ei se sitä ole. Haluan vain naamani suoraksi.
Peitä virheeni, ole niin kiltti
Toinen suosikki keinoni on käyttää mustavalkoisia kuvia. Kuinka ihanasti ne peittävätkään virheitä ja silottavat kasvoja. Saahan niillä myös aikaan mielikuvan miehisestä miehestä, mutta eihän se tietenkään totuus ole. Tällä kertaa käytin sitä näet vain peittääkseni jenkkakahvani.
Olisiko noilla kahvoilla ollut mitään merkitystä? Luultavasti ei, mutta kyse olikin kauniin kuvan luomisesta. Aivan samaan tapaan, kuin Instagramin naisilla, joista puolet katsovat mystisesti tyhjyyteen, joko yksin tai kahvikuppi kädessä.
Ymmärrän toisaalta noita naisia. Turha minuunkaan on ottaa yhteyttä kommunikointi tarkoituksessa, ennen kuin olen juonut aamun kolmannen kupin kahvia. Se sama tyhjä katse pyörii silloin silmissäni, jolla katson ei mihinkään.
Aina voi vähän huijata
En yleensä käytä aikaa kuvien ottamiseen. Ehkä pitäisi, mutta haluan niiden pysyvän lähes aitoina, kuten bloginikin. Jos en lopulta näkisi niissä oikeaa itseäni tai arkeani, en voisi edes kuvitella julkaisemista.
Mutta puhun nyt vain osittaisen totuuden näkymisestä, sillä pelkkä tavallinen elämä olisi liian tylsää. Siksi sotkenkin omituiset ajatukseni noihin kuviin ja teksteihin, jotta ne saisivat hieman virtaa.
Totuuden muokkaamista? Kyllä. Silti oikeaa totuutta? Kyllä.
Pidän harvoin myöskään toisten instagramin kuvista. Ehkä siksi, että niitä on siloiteltu liikaa. Jotenkin siitä kiillotellusta tekotäydellisyydestä vain häikäistyy päänsäryn arvoisesti. Se kaikki kun tuntuu kiiltävän seksikkään kirkkaasti, kuin lihavan keski-ikäisen miehen hikinen maha terassilla. Onhan se normaalia, mutta silti hieman etovaa.
Mitä sitten niiden kuvien pitäisi olla? Kaikkea!
Monimuotoisuus tuntuu vain puuttuvan, joten myös kaikki kaunis häviää. Ehkä tässä on myös syy, jonka takia erilaisia sisällöntuottajia hyljeksitään? Ainoastaan he ovat näkyvissä, jotka tyhjäpäisen oloisina myyvät kuvissaan tuotteita, tai päivittävät välihymyjä, jotta vaikuttaisivat tuottavan sitä sisältöä.
Hieman ällöttävää, sillä eihän kukaan halua katsoa televisiostakaan pelkkiä mainoskatkoja.
En ole synnitön
Onko somen hulluus iskenyt myös minuun, koska mietin kuvien tärkeyttä? En näet ole muutenkaan mikään muotivaatteisiin pukeutuja tai pidä ulkonäköäni mitenkään tärkeänä. Aina on riittänyt, etteivät ulkona olevat ihmiset säikähdä, tai purskahda itkuun ulkomuotoni takia. Miksi sitten välittäisin siitä, miltä näytän somessa?
En kai välitäkään, sillä en tee tätä kuitenkaan sen takia, että luulisin joskus saavani tästä makkaraa leivän päälle. Ei nykymaailma ole valmis siihen, että se huvitusmielessä lukisi setämiehen ajatuksia.
No minun säkällä kuvani vain varastetaan ja olen tietämättäni kolumbialaisen vuohenjuustopaketin kyljessä oleva malli. Ehkä blogini onkin siis suurempi, mitä luulen, sillä saatan olla julkkis Kolumbiassa!
Taidankin seuraavaksi laittaa pyykkipojat korvien taakse, jotta saan vielä kireämmät kasvot kuviini..