Tällä kertaa yritin edes hieman. Tai oikeastaan kahdesti, mutta ei oteta sitä tavaksi.
Otin Instagramia varten kaksi kuvaa, joissa en pyri näyttämään idiootilta. Lopputuloksesta tai täydellisyyden tavoittelun tarpeellisuudesta voi tietysti kiistellä. Tein tämän kaiken vain siksi, jotta julkaisuissa pysyisi tasapaino. Yhtä irvistelyä sisältävää kuvaa kohden, kun täytyy löytyä saman verran jotain kauniimpaa.
Ei se tarkoita, että olisin edustava tälläkään kertaa. Kuinka vaikea tässä iässä onkaan ottaa kuvia, joissa näyttäisi edes puolittain inhimilliseltä. Oli kuvakulma mikä tahansa, tuntui kasvoilleni tulevan kaikkea, mikä ei sinne mielestäni kuulunut. Pahin viholliseni oli kaksoisleuka, joka tuppasi peittämään puolet naamastani.
Asiaa onneksi helpottaa, että ei kaksarin peittäminen vaikeaa ole, kunhan muistaa katsoa hieman ylöspäin. Tuolla tavalla vain luon ylpeän mielikuvan itsestäni. Leuka on herralla aina ylöspäin, joten kusipää sen täytyy olla!
Hyvä lukijani, ei se sitä ole. Haluan vain naamani suoraksi.
Peitä virheeni, ole niin kiltti
Toinen keinoni on käyttää mustavalkoisia kuvia. Kuinka ihanasti ne peittävätkään virheitä ja silottavat kasvoja. Saa niillä myös aikaan mielikuvan miehisestä miehestä, mutta ei se totuus ole. Tällä kertaa käytin sitä vain peittääkseni jenkkakahvani.
Olisiko noilla kahvoilla ollut merkitystä? Luultavasti ei, mutta kyse oli kauniin kuvan luomisesta. Aivan samaan tapaan, kuin Instagramin naisilla, joista puolet katsovat mystisesti tyhjyyteen, joko yksin tai kahvikuppi kädessä.
Ymmärrän noita naisia. Turha minuunkaan on ottaa yhteyttä kommunikointi tarkoituksessa, ennen kuin olen juonut aamun kolmannen kupin kahvia. Se sama tyhjä katse pyörii silmissäni, jolla katson ei mihinkään.
Aina voi vähän huijata
En yleensä käytä aikaa kuvien ottamiseen. Ehkä pitäisi, mutta haluan niiden pysyvän lähes aitoina, kuten blogini. Jos en lopulta näkisi niissä oikeaa itseäni tai arkeani, en voisi kuvitella julkaisemista.
Mutta puhun nyt vain osittaisen totuuden näkymisestä, pelkkä tavallinen elämä olisi tylsää. Siksi omituiset ajatukseni kuviin ja teksteihin, jotta ne saisivat hieman virtaa.
Totuuden muokkaamista? Kyllä. Silti oikeaa totuutta? Kyllä.
Pidän harvoin toisten instagramin kuvista. Ehkä siksi, että niitä on siloiteltu liikaa. Kiillotellusta tekotäydellisyydestä häikäistyy päänsäryn arvoisesti. Se kaikki tuntuu kiiltävän seksikkään kirkkaasti, kuin lihavan keski-ikäisen miehen hikinen maha terassilla. Onhan se normaalia, mutta silti hieman etovaa.
Mitä sitten niiden kuvien pitäisi olla? Kaikkea!
Monimuotoisuus tuntuu vain puuttuvan, joten myös kaikki kaunis häviää. Ehkä tässä on myös syy, jonka takia erilaisia sisällöntuottajia hyljeksitään? Ainoastaan he ovat näkyvissä, jotka tyhjäpäisen oloisina myyvät kuvissaan tuotteita, tai päivittävät välihymyjä, jotta vaikuttaisivat tuottavan sisältöä.
Hieman ällöttävää, ei kukaan halua katsoa televisiostakaan pelkkiä mainoskatkoja.
En ole synnitön
Onko somen hulluus iskenyt myös minuun, koska mietin kuvien tärkeyttä? En näet ole mikään muotivaatteisiin pukeutuja tai pidä ulkonäköäni mitenkään tärkeänä. Aina on riittänyt, etteivät ulkona olevat ihmiset säikähdä, tai purskahda itkuun ulkomuotoni takia. Miksi sitten välittäisin, miltä näytän somessa?
En kai välitäkään. En tee tätä sen takia, että luulisin joskus saavani makkaraa leivän päälle. Ei nykymaailma ole valmis siihen, että se huvitusmielessä lukisi setämiehen ajatuksia.
No minun säkällä kuvani vain varastetaan ja olen tietämättäni kolumbialaisen vuohenjuustopaketin kyljessä oleva malli. Ehkä blogini on siis suurempi, mitä luulen? Saatan olla julkkis Kolumbiassa!
Taidan seuraavaksi laittaa pyykkipojat korvien taakse, jotta saan vielä kireämmät kasvot kuviini..