Pyysivät kirjoittamaan yhteispostaukseen unelmista. En minä mitään niistä tiedä, muuta kuin että ne kuuluvat nuorille. Kai sitä näin hieman vanhempana jo tietää, ettei yksikään unelma unelmoimalla toteudu, joten miksi käyttää aikaa niihin?
Ehkä unelmani ovat vain muuttaneet muotoaan? Olen tyytyväinen, kun saan harrastaa liikuntaa poikani kanssa tai vaikka soittaa bassokitaraa ilman taitoja. Enää minun ei tarvitse haaveilla siitä, että olisin paras. Saan olla juuri se, joka olen ja se tuntuu mahtavalta.
Ei minua häiritse, että näytän tatamilla yhtä ketterältä, kuin luistelutaidoton muumipeikko jäätanssijana. Olen juuri sellainen ninja kamppailulajeissa mitä ole ja sillä hyvä. Minusta ei tule koskaan yhtä taitavaa ja siroliikkeistä, kuin ballerinasta baletissa. Olen siis palloriina, joka on nimetty vatsan muodon mukaan.
Luulisi äkkiseltään, että elämä ilman unelmia ei ole elämisen arvoista. Paskat, sanon minä tuohon, sillä nuoren unelmat ne vasta tuskaisia ovatkin. Kiillotettuja harhakuvia tulevaisuudesta, johon harva kuitenkaan pääsee. Sitten sitä olotilaa pitäisi haikeana muistella? Kultainen nuoruus ja niin edelleen, kuten laulussa sanotaan.
Unelmat ja haaveet muuttuvat, osa pakolla ja osan suhteen sitä vain järkevöityy. Pyydän siis kerrankin blogissani anteeksi, mutta vain nuoremmilta lukijoilta. Elämä on, mitä on. Anteeksi jos jouduit tiedostamaan sen tämän kirjoituksen kautta.
Osaa elämä toisaalta olla pirun hauskaakin, mutta välillä epäilen harvan sitä ymmärtävän.
Unelmat ahdistavat, jos niitä ei osaa toteuttaa. Ne ovat yhtä miellyttäviä, kuin turvonnut tamponi persauksessa, joka aiheuttaa tukoksen peräpäähän. Samalla tavalla väärä unelma tukkii hyvän olon tunteen ja järkevät ajatukset.
Silti tarvitsemme mielikuvitusta, jotta jaksamme merkityksetöntä elämäämme. Joku toki esimerkiksi matkustelee paljon tai käy vaikka purjehtimassa, mitä sitten? Hän toteutti unelmansa, mutta oliko tuolla kuitenkaan mitään merkitystä? Ehkä he ovat oikeassa siitä huolimatta, sillä kai taivaanporteille on mukavampi mennä hymyssä suin, kuin elämän hapattamana kärttyisenä sieluna.
Toisaalta tuokin on aivan sama pitkässä juoksussa, sillä jos yläkertaan pääsemme, niin ikuisuudessa meidän pieni seikkailumme maanpäällä on aika mitätön aika.
Pitäisi olla tyytyväinen, että meillä on nykyaikana mahdollisuuksia unelmoida. Se on enemmän mitä osaan edes kuvitella, mutta silti väheksyn sitä vaikka tiedän sen olevan väärin.
Myönnän, että ei kai kaikessa tarvitse järkeä ollakaan, joten unelmoikaa vain. Ehkä näin siirrämme jotain seuraaville sukupolville ja olemme enemmän mitä osaamme edes kuvitella.
Kuten mainitsin, niin muutama ystäväni kirjoitti samasta aiheesta. Tässä heidän tarinat unelmista
Nuoret tarvitsevat unelmia. Muuten miten ne jaksaisi kahlata sen paskan läpi, mitä kutsumme elämäksi? Heillähän kaikki on vielä edessä 😉
Kyllä vanhemmatkin tarvitsevat unelmia. Eiköhän se haaveilu ja unelmointi tee elämästä elämisen arvoisen.
Mielestäni unelmia ei välttämättä ole tarkoituskaan toteuttaa, niitä voi käyttää hyödykseen. Kun antaa mielensä luoda itsensä sellaisiin tilanteisiin, jotka ei edes olisi mahdollisia toteuttaa käytännössä voisi parhaassa tapauksessa päästä jopa yli jostakin sellaisesta, joka todellisuudessa tekee kipeää.
Tuo on terve tapa suhtautua unelmiin. Niitä ei saa pitää liian totena tai sitten ne pitää viedä mielikuvissa mahdottomuuksiin asti omana huvia. Kyllä niitä kannattaa silti hieman jahdata, on elämä paljon hauskempaa sillä tavalla.