Isä on haitallinen otus lapsilleen. Vuosia kuluu, mutta traumat jäävät. Niistä muistutti nyt kahdeksantoista vuotta täyttävä tyttöni. Hänen sisäiset arpensa muistavat yhä hetken, kun olin kymmenen vuotta sitten syönyt jääkaapista viimeisen lihapiirakan. Kaikkien lapsilta pöllittyjen karkkipussien jälkeen, tuo hetki oli kaikkein katkerin.
En yleisesti ihmettele avioerojen määrää. Aina jostain ilmestyy isän käsi, joka vie sapuskat. Vaikka eihän tämä tasa-arvon aikoina ole enää miehen yksinoikeus. Kansa lihoo ja se tarkoittaa myös naisia. Kohta olemme pisteessä, jossa liikkuminen tapahtuu mursumaisesti maaten, jos suostumme enää siihenkään.
Olemmeko kohta kansa, joka liikkuu enää suurissa sairaalamekoissa? Muutakaan kun emme enää päällemme saa.
Kai tuo on ok, kunhan kuosista sovitaan. Minähän en suostu pukemaan päälleni kukkasia tai suurten kissaeläinten kuviointeja. Toivon, ettei myöskään yksikään nainen tekisi näin. Mikään ei ole kadulla pelottavampaa, kuin jättimäinen kadonnutta seksikkyyttä huokuva kissalihapulla.
Turha tulla selittämään, kuinka jokainen saa olla juuri sen näköinen, mitä itse haluaa. Älä käsitä väärin, sillä en vaadi meidän lihavien pukemista burkaan, tai vastaavaan hattiwatti-asuun. On ihan ok, jos kaikki muodot eivät ole kunnossa. Jotain rajaa pitäisi vain olla, sillä en minäkään läväytä mahaani terassilla pöydälle, koska onhan sitä mukava ruskettaa. Miksi sitten naisten pitää voida olla pukeutumisen kanssa vapaampia?
Nämä ovat tietysti makuasioita. Myönnän, että harvoin vastaan tulee niin epämiellyttävän näköisiä ihmisiä, että joutuisin kääntämään katseeni muualle.
Virheitä ja läskejä (Saisiko tuosta otsikosta tv-sarjan?)
Lihavuus rajoittaa elämää, eivätkä läskit ole leppoisia, kuten entinen työnantajani sanoi. Miksi sorrun tuosta huolimatta epäterveelliseen painonnousuun? Tiedän sen tekevän minusta huonomman minän, vaikka en uskokaan täydellisenä olemiseen. Se onko se selittelyä jatkuvalle syömiselle, sitä en tiedä?
Myönnän, että täytän päivän tyhjät hetket syömällä. Työelämässä ollessani kaikki oli helpompaa. En pitänyt koskaan taukoja ja tein paljon ylitöitä. Tuohon kun lisättiin työmatkat, niin ei siinä paljoa kerennyt suuhunsa laittamaan.
Tuo oli typerää. Se oli sellaista sankari meininkiä, jossa lepo oli heikkoja varten. He olivat sankareita, jotka oksensivat uupumuksen takia työpaikan lattiakaivoihin. Voi jumalauta, miten olimmekaan miehiä.
Hävettää.
En uskalla kuvitella summia, joita meidän paksujen hoitamiseen menee. Tästä voisin kysyä sairaanhoitaja siskoltani, mutta en taida uskaltaa. Hänelle kun on myös alkanut tulemaan iän myötä kiloja
Oikeasti olen tyytyväinen hänen kiloistaan. Enää minun ei tarvitse olla se perheen ainoa ylipainoinen. Olenkin jo esiteinistä lähtien piruilut, kuinka hänestä vielä joku päivä tulee niin lihava, että saa oikeuden osallistua Miss karjalapiirakka kisoihin. Sinne eivät pienet missit pääse, kun tämä iloinen tapahtuma järjestetään Joensuun peräkylillä.
Itse kisa on oikeasti mielikuvitustani. Jos tuollainen läskien missien kisa olisi kuitenkin olemassa, niin Pohjois-Karjala olisi ainoa oikea paikka sille. Olihan se ennen aluetta, jossa ruuassa voin päällekin lisättiin voita.
Juokse! Liiku! Hikoile!
Laihduttaminen on vaikeaa. Moni hokee, että liikuntaa lisäämällä tämä onnistuu. Kokeiltu on, mutta tulokset ovat heikkoja.
Urheilu sai minut syömään yhä enemmän. Nykyään joudun lääkärin määräyksestä käymään jääkaapilla pipo päässä, sillä korvani alkoivat kärsimään paleltumista. Sentään en jäätynyt päästäni kiinni sen sisuksiin, vaikka jatkuvasti kaappiin kurkinkin.
Vai olenko tunnesyöjä? Se kävisi järkeen, sillä miehet ovat nykyään tuntevia eläimiä. Eikä tämä olisi ensimmäinen kerta, kun ihmisen testosteroniarvot heittäisivät häränpyllyä. Kivikautisella naisella kun nuo arvot olivat korkeammat, mitä nykymiehellä.
Jos pelkään naisia nykyään, niin silloin sille olisi ollut oikeasti tarvetta. Voitko kuvitella miltä sen ajan rekkalesbo on näyttänyt? Luultavasti hänessä on ollut jotain samaa, mitä nykyajan voimanostaja miehessä, niin mumisevan puheen, kuin ulkonäön puolesta.
No ei saa morkata salihirviöitä. Kunnioitan kaikkia ihmisiä, jotka tekevät sitä mitä rakastavat.
Teksti on nyt sen verran pitkällä, että taidan pitää ruokatauon. Jatketaan joku toinen kerta, mutta koitetaan laihtua sitä ennen. Syytä ainakin olisi, sillä mittasin eilen liikaa kiloja. (121,5 Kg).
Liikuntaa suosittelen kaikille, vaikka äsken sille naurahdin. Älkää liikkuko vain väkisin, vaan pitäkää hauskaa sen kanssa.
Mua kismittää, miksi laihduttamisesta, lihavuudesta ja terveydestä ei enää saa puhua omilla nimillään. Ylipaino on sairaus ja piste. En haluaa olla läski eikä mua huvita mikään kehopositiivisuus.
Lihavan olo on paskainen. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Itse olen erehtynyt lihomaan viitisen kiloa, ja se tuntui niin järkyttävältä, että juoksin karkuun omaa peilikuvaa. Hyi olkoon! Olen päässyt niistä eroon (melkein).
Näinhän se on. Lihavuus ei tuo mukanaan mitään hyvää, paitsi jos olet voimaa tarvitseva urheilija.
En edes yritä puolustella omaa lihavuuttani, enkä ymmärrä miksi muidenkaan pitäisi. Läskinä olo vain huono valinta ja tiedän myös sen, että kaksikymmentä kiloa kevyempänä olisin paljon onnellisempi.
Miksi sitten en tee asialle mitään? Olen toivoton herkuttelija, jonka liikuntaharrastukset jäävät ylimääräisen ruuan varjoon. Ei se ole tuon kummoisempaa.