Toinen raide. Myönnän, että dokumentti kosketti läheltä. Tunsin jokaisen maiseman ja ihmisen. Tunsin 90-luvun, jonka tupakan värjäämä ilmapiiri löyhkäsi edelleen. Se oli aikaa, jolloin kaikki oli kallista, paitsi paheet.
Meksikosta kertovat elokuvat ovat oranssin värisiä, joten onko 90-luvun väri harmaa? Hieman vino sellainen, jossa vanhat rakennukset nojaavat toisiinsa sortumatta. Ihmiset pukeutuvat tuulipukuihin, rumiin pipoihin tai mitä nyt vastaan sattui tulemaan. Aikana, jolloin muoti oli sanana vitsi, johon yhteisellä hiljaisella päätöksellä ei lähdetty mukaan.
Vai oliko 90-luvun väri nikotiinin ruskea? Tai venäläisen vodkan kirkas?
En muista 90-lukua värittömänä, enkä edes täysin synkkänä. Muistan kaiken yksinkertaisempana, aikana jolloin kaiken ei tarvinnut tapahtua heti. Värien puute pitää kyllä paikkaansa, mutta kun jotain tapahtui, oli se yhteinen asia. Se oli yksi iloinen oksennus, joka muistutti Bula-hattujen kuviointia.
Tuo on se asia, mitä nykyihminen ei enää ymmärrä ikäluokastani. Olemme olleet yksi kansa, emme iljettävä Minä-ajattelun tuote. (Minä-ajattelusta kirjoitan blogissa lisää hieman myöhemmin).
Kaunis näky
Toinen raide ja Imatra. Jos haluat nähdä miltä 90-luku näytti, aja Vuoksenniskan läpi. Kaupunginosan, joka on näyttänyt vuosia samalta. Yhä ne lähes kaatumassa olevat talot keräävät viimeisiä voimiaan, jotka mennyt lama jätti jäljelle.
Myönnän, etten ole käynyt noin seitsemään vuoteen lapsuuden maisemissa, joten muutosta on voinut tapahtua. Epäilen vahvasti edellistä lausetta.
Mutta toisiko vanhan näkeminen turvaa vai tuskaa? Onko menneisyyden kaupungissa pyöriminen ihana muistikirja, joka tukee usvaisia muistoja. Vai onko se painajainen, joka saa tajuamaan ajan kulun? Mörkö, joka läiskäisee herätyksen avokämmenellä kasvoihin.
Mennyt on tietysti mennyttä, eikä sen kyyneleiden suolamaa tietä kannata liikaa nuolla. Ilon paikkojen näkeminen saattaisi saada yhtä katkeran vastaanoton, hymyjen ja naurujen ollessa enää huokaus muistoissa.
Miksi jäädä pyörimään menneeseen, kun nykyisyys voi olla parempaa? Hyvää tai ei, toisesta saa otteen.
Imatra. Kaupunki, joka voi vain esitellä turistille patsaan itsemurhan tehneistä.
Niin onhan siinä vieressä koski, jonka kuohut kannattaa kokea. Toiveena, että katsojat pysyisivät sillan päällä, eivätkä tippuisi perinteiden mukaisesti virran vietäväksi. Hyvää matkaa niille tutuille, jotka päättivät katsoa Etelä-karjalaa viimeisen kerran uoman pohjalta.
Se rakas entinen rakas asuinpaikkani. Äkäisten karjalaisten kylä, jossa parasta on ohimenevä moottoritie. Kun painat kaasun pohjaan paperitehtaan kohdalla, voit pian huokaista helpotuksesta Lappeenrannan reunalla. Ei parannus kummoinen ole, mutta olemassa.
Kirjottaisin joitain hyvää, jos osaisin. Mielikuvitukseni on rajallinen.
Paluu takaisin
90-luku. Aika jota koristi värien lisäksi soundtrack, joka muistetaan virallisesti ysärin tanssimusiikista.
Osa totuutta, joka ei kuulosta kohdallani oikealta. Muistan kyllä seuranneeni Lista-ohjelman ja kärsineeni urheasti tuon kaiken. Pidin ylituotettua nytkytystä musiikin loppuna, enkä ole mielipidettäni vaihtanut sen vaikutuksesta.
Myönnän, että tuo kevyt teknon pauke uppoaa kyllä nykyään, muutaman oluen se vaatii pohjalle. Kuinkas muutenkaan, en ole reipas, enkä raitis. Olen ysäri nuori, joka yhä räkii viimeisiä 90-luvun Suomen tervoja keuhkoistaan. Olen entinen nuori, jonka suuhun nousee vieläkin Linda-siiderin kuohut. Olen nykyisyyttä osittain kammoksuva menneisyyden otus.
Setämies? En suinkaan. Olen vain nähnyt myös muunlaisen Suomen.
Tästä nähtävissä Toinen raide-dokumentti