Tekoäly taiteessa. Huomaako ihminen sielun puutteen?

Tekoäly, taiteen tuhoaja?

Katoaako koneen luomasta rakkaus ja lämpö? Pystyykö tekoäly koskaan huumorissa muuhun, kuin kopiomaan ihmisen ajatuksia? Kykeneekö tekoäly tulevaisuudessa vaipumaan esimerkiksi luovaan masennukseen, itkien ylimääräisiä bittejä kasvoilleen?


Tekoälyn huumorin laatu on mielenkiintoinen aihe. Tekoälyt tuottavat jo tekstinä huumoria, oman kokemukseni mukaan kuitenkin heikosti.
Myös sarkasmi voidaan laskea tasoltaan ala-arvoiseksi. Kumpikin kun perustuu ihmisen tulkintoihin, kulttuuriin ja tunteisiin, eli inhimillisiin ominaisuuksiin.

Onko kyseessä viimeiset ihmisen linnakkeet, joissa voimme ylittää tekoälyn kyvyt? Ehkä Arnold oli terminaattorina oikeassa, tappaminen kykynä tulee kehittymään nopeammin, mitä taito nauraa aidosti isännän toiminnalle. (Toisaalta mistä keksinnöstä ihminen ei pohtisi aseen muokkaamista?).



Unohdetaan hetkeksi tekoäly. Kuvitellaan sen sijaan masentunut kirjailija, joka koettaa löytää inspiraatiota synkkyyden keskeltä. Hän kulkee pitkin huoneensa nurkkia, hiukset takkuisina, kasvoillaan haikea ilme. Päivä koostui jälleen pitkistä silmäyksistä tyhjään ruutuun.
Masentunut kirjailijamme on kuin eksynyt sielu, joka harhailee synkissä ajatuksissaan, kuin ruoka-aikaansa odottava kissa. Hän on raskaan mielen taiteilija, jonka ainoa tehtävä on saada muutama lukija vakuuttuneeksi, että elämä on viihdyttävän kurjaa.

Mutta pelkkä synkkyyden kirjoittaminen ei riitä, masentunut kirjailija haluaa olla hauskasti masentunut. Hän keksii vitsejä, vaikka hän ei tunnekaan kosketusta syvällä sisällään. Huumoria, joka piruilee lukijalle, vastaanottajan sitä ymmärtämättä.
Elämälle nauraminen helpottuu masennuksen keskellä. Normaalin ihmisen toimet näyttävät ulkopuolelta huvittavalta. Arki on pakko-oireisia rutiineja, jotka ovat vain heikko keino pitää järjestys yllä. Kellon tarkkaa onnellisuutta, tai toivoa hetkellisestä onnen tuntemisesta.

Ainoastaan yksi asia on varmaa, matka masentuneena kirjailijana on täynnä koskettavaa itseironiaa. Se on tunnetta, joka tarttuu lukijaansa.



Tekoäly voi tuottaa huumoria, käyttämällä ainoastaan sääntöjä. Lähestymistapa, joka on rajoittunut ja ennalta arvattava. Lopputulos muistuttaa kuivaakin kuivempaa Pikku-Kalle näkkileipää, joka tarttuu mielen kurkkuun. Mutta onko masentuneen kirjailijamme sielukkuus sellainen kilpailuvaltti, jolla kehittyvän tekoälyn kykenee päihittämään?

Myönnän tekoälyn kohdalla, että olemme matkan alussa, tästä syystä Pikku-Kalleen vertaaminen on pätevää. Pyydä ala-asteen oppilasta kertomaan vitsi, saat luultavasti jotain huumoriin viittaavaa. Hieman sinne päin kerrotun kaskun, jonka ulkoisesti pystyy tunnistamaan vitsiksi.
Mutta onko huumorin tuottaminen tekoälylle välttämätöntä? Se ei lienee ole ensimmäinen asia, joka halutaan hioa loppuun asti. Vaikeuden ja tuottavuuden suhde, ei ole omiaan pitämään tätä ensisijaisena kohteena.


Tekoäly korvanneen taiteessa ensimmäisenä kuvataiteen ja musiikin. Varsinkin jälkimmäinen perustuu sääntöihin, jotka ovat opetettavissa. Sääntöihin, joilla tunteiden luominen on mahdollista.
Onko toisaalta väliä, onko radiossa kuultu kappale aidon ihmisen tuotos? Livetilanteessa kokemus voi olla toinen.

On yhä olemassa supertähtiä, joita palvotaan ympäri maailmaa, mutta albumikokonaisuudet ovat kuolemaan päin. Ihmiset ovat siirtyneet kuuntelemaan yksittäisiä kappaleita, artistien nöyrtyessä keskittymiskyvyn puutteen edessä.
Tähän faktaan nojaten, on helppo kallistua tekoälyn tuottaman musiikin kannalle. Serverin surinalla tuskin täytetään areenoita, arjessa olevat kuulokkeet taas helposti.

Eli korvaako tekoäly taiteilijan? Kyllä mikäli puhutaan esimerkiksi mainosmiehistä ja muusikoista.
Lisäksi jo nyt Hollywoodissa taistellaan oikeuksista kopioida sivuosan näyttelijöiden olemus. Vaivanpalkaksi yhden työpäivän korvaus, työnantajan halutessa ikuisen oikeuden ulkonäkösi käyttöön. Ei ihme, että asia nostattaa kierroksia.



Teksti sai alun keskustelusta, jossa pohdimme tekoälyä luovana työkaluna. Pidimme uudesta ystävästämme tai emme, pian todellisuus on, esimerkiksi blogeille, uutisille ja kirjoille, ettei ihmistä tarvita luomaan tekstiä.

Ehkä sinäkin olet jo lukenut tietämättäsi tekoälyn tuottaman tekstin? Ehkä myös tämä kirjoitus oli sellainen?

One thought on “Tekoäly taiteessa. Huomaako ihminen sielun puutteen?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *