Rakastan huomata, kun blogiini reagoidaan. On se peukku Facebookissa, kommentti tekstini alla, tai sydän Instagramissa. Siihen en ole kuitenkaan vielä tottunut, kun joku oikeassa elämässä kertoo lukeneensa tekstini. Tätä ei ole kuitenkaan käynyt, kuin puolituttujeni kohdalla, joten olen mielestäni kestänyt kehut urheasti.
Voitan itseni
Nyt tähän kaikkeen on tulossa muutos. Eräs tuntematon lukijani ehdotti näet tapaamista, johon myös suostuin.
Kuinka helpolla saa vatsani sekaisin jännityksestä, sekä mieleni tilttaamaan paniikin takia. Sehän on ihan oikea ihminen! Mitä tällainen hiljainen mies pystyy edes tuossa tilanteessa tekemään, kun pitäisi päivääkin sanoa?
Enkä edes liioittele tunteitani. Kymmenen vuotta työssä, jossa ei näe muita ihmisiä, tekee hieman omituiseksi.
Tai en minä yksin ollut, en kun työni oli puhdistaa teurastamoa. Aina siellä joku ammu jutteli mukavia, vaikka eihän siitä ystävää saanut. Johonkin kun olivat aina kadonneet, kun seuraavana päivänä tulin töihin.
No onneksi olen päässyt hieman ihmiskammostani eroon viime vuosina, eivätkä ne työtkään ole enää riesana.
En olisi ennen suostunut tapaamaan tuntematonta ihmistä. Aloin vain ehdotuksen jälkeen pohtimaan lupausta, jonka annoin itselleni muutama vuosi sitten: Tee toisinaan niitä asioita, jotka ahdistavat hieman.
Tuo itselleni antama neuvo on parasta, jota olen tehnyt vuosiin. Ihminen kun kasvaa henkisesti vain silloin, kun ahdistaa sopivasti.
Ahdistu, huomaa olevasi yhä hengissä, iloitse, ole valmis seuraavaan haasteeseen.Väitän, että olen tämän takia aivan eri mies, mitä olin ennen lupausta.
Turhaa ahdistusta
Mitä sitten pelkään hänessä? Sisälläni on ollut aina kaksi ihmistä. Se joka pelleilee ja juttelee toisinaan mukavia, ja se joka ei saa sanaa suustaan.
Tuohon jälkimmäiseen ei ennen paljoa vaadittu, jo kahden keskustelukumppanin paikallaolo veti minut lukkoon.
Tuosta pelleilevästä kaverista ei toisaalta näkynyt jälkeäkään, vaikka paikalla olisi ollut vain yksi keskustelija. Puhe vaatii kohdallani ehdottoman luoton toiseen ihmiseen, ja niin ei monenkaan kohdalla käynyt. Pelkään siis, että tuohon tapaamiseen saapuu vanha minäni, joka ei hämmennyksen ja panikoinnin takia saa sanottua sanaakaan.
Pelkään myös, koska kyseessä on nainen. Kuten olen blogissani monesti kirjoittanut, minulla ei ole mitään käsitystä naaraiden ajatusmaailmasta. Vielä enemmän inhosin miesten seuraa, mutta siihen ajatusmaailmaan alan sentään pääsemään pikku hiljaa sisään. Eläköön miehet, sillä olette niin yksinkertaisia, että tyhmempikin alkaa tajuamaan teitä!
Oli hän sitten mies tai nainen, niin tässä kohtaa se ei ole pääasia. Pääasia on se, ettei hyviä ihmissuhteita voi luoda olemalla kotonaan piilossa. Tämän sai taottua päähäni mies Sri Lankasta, joka säteili aitoa mielenkiintoa kaikkea elämän tarjoamaa kohtaa.
Jos siis pystyin nauttimaan keskusteluista tämän alkuun tuntemattoma kanssa englanniksi, miksi en pystyisi tekemään sitä jonkun toisen kanssa suomeksi? Puhumattakaan siitä, että en osannut kunnollista englantia.
Eli kerään rohkeuteni ja tapaan tämän naisen. Niin se on vain ujon pojan tehtävä.
Sitä en vain tiedä, onko se viisasta? Hän halusi näet kävelylle metsään. Ehkä blogini on niin huono, ettei minua enää huomisen jälkeen nähdä? Apua!