Vanha koira ei uusi temppuja opi, eikä keski-ikää lähestyvä pysy suorassa pulpetin ääressä.
Vuosien jälkeen palasin pulpetin ääreen, vain huomatakseni mielen leijuvan menneisyyteen. Syöksyin ensimmäisenä takariviin, haluten väistellä opettajan katsetta. Vanhat tavat eivät kuole, vaikka paikka on todettu piiloutumiseen riittämättömäksi.
Myönnä pois! Kyseessä on saman sarjan naamioituminen, kuin paikallaanolo hengittämättä, kun ryhmästä valitaan osallistujaa.
Huvittavaa, myönnän! Aivan kuin olisin muutenkaan 120-kiloisen ruhoni kanssa piilossa. Yritinkö todella paeta omaa vastausvuoroani nuoren kasvissyöjä taakse, jonka ruohonkapea ruumis heilahteli ilmastointilaitteen ilmavirrasta?
Olisi rehdisti myönnettävä, ettei pakopaikkaa löytyisi, tyytyen piilottamaan katseeni opettajalta. Perhanan silmät, nuo luonnon antamat mölytoosat, jotka herättävät huomiota huutavan sireenin lailla!
Selvyyden vuoksi, on liioittelua puhua koulusta. Olen vain myöntänyt olevani iässä, jossa kuvitelma kansalaisopistosta vanhusten paikkana, on syytä haudata. Harmaapäisten dementikkojen, jotka neuloisivat sukkaa, opetellen samalla italian alkeita tanhukerhon kevätretkeä varten. Retkeä, joka sijoittuisi lähikaupungin parempaan pitseriaan.
En silti suostu kutomaan, neulomaan tai edes hakkaamaan kangaspuita, ajatus etoo ja ahdistaa. Keskittymiskykyni on samaa luokkaa, kuin sähköiskun saaneella AD/HD-lapsella, tämä tietysti koskee vain edellä mainittuja rättitöitä.
Jos siis luulet, ettei suomalainen mies osaa tanssia, anna käteeni sukkapuikot. Lupaan, että näet pian persaukseni pyörivän ahdistuneena penkissä. Tanssi se on rumakin pulpettitanssi.
Ehkä en vielä ole näin pahassa vanhuuden tilanteessa, mutta tunsin kolkuttelevani loppuvan virkeyden aikoja.
Oliko kyseessä viimeinen avunhuuto, joka kaipasi reilun parikymppisen saamaa huomiota? Missä muualla voisin vielä kerran kokea tunteen, naisten ihastellessa paikalla olevaa nuorta miestä? Olisinhan nuorin paikallaoleva.
Nuoruus on katsojan silmässä. Lukijan on siis syytä nielaista suuhun noussut oksennus, neljäkymppisen vartalolihavan uroksen nauttiessa ulkonäöstään.
Myönnän myös olevani väärässä, en kuitenkaan piilossa olevasta ulkonäöstäni. Mies voi tuntea nuoruuden, vaikka vielä seitsemänkymppisenä, avatessaan ensimmäistä kertaa vanhustentalon ulko-ovea. Voin kuvitella, kuinka kaihi rapisee lattialle, kaksikymmentä vuotta vanhemman rouvan nähdessä tulokkaan. Kilpailu turvaa tuovista kainaloista, alkaa tuossa kohtaa taipumaan miesten eduksi. Omaat näet yhden tärkeän asian, jota tuon ikäinen nainen kaipaa kumppanissaan, pulssin.
Takapenkki tuo rauhaa, kunnes alkaa ensimmäinen koitos. Kuuma verenpaine nousee kasvoille, yrittäessäsi opettajan pyynnöstä ilmaista nimesi. Mikään ei tuossa kohtaa tunnu vaikeammalta, kuin kaapia ujouden kuivattamalta kieleltä jotain ymmärrettävää.
Näistä kahdesta kurssista, tämä oli sentään se suomenkielinen. Kuinka selviäisin seuraavasta, jossa kaikki tapahtuisi japaniksi?
Ymmärrän, että pieni jännitys kehittää ihmistä, mutta mitä tapahtui kaikelle sille tiedolle, jonka ennen oppituntia olin käynyt kotona lävitse? Mikään sääntö ei tuntunut enää pätevän, tiedon valuessa koulumatkalla korvista viemäriin
Mikä se oma nimi olikaan suomeksi?
Palataan takapenkin pulpetin näennäiseen rauhaan. Vanhat tavat puskivat kroppaani, ryhdin painuessa epämääräiseen läjään. Jalkani tuntuivat sojottavan jokaiseen suuntaan, kuin menneisyyden teinikapinaa julistaen.
Kokonaisuudesta puuttui enää flanellipaita, vaikka en suuri grungen ystävä ollutkaan. Olin vain nuorena laiska, jota täytyi osoittaa valumalla puoliksi pulpetin alle.
Mutta miksi tein yhä näin? Oliko ainoa koulussa oppimani asia, kyky väistellä pulpetin alapintaan liimattuja purkanjämiä?
Enkä edes halunnut kapinoida enää. Aikuiset kutsuivat opiskelua hauskaksi harrastukseksi, josta olin valmis maksamaan.
Kaikkeen tottuu, näin uskon. Japaninkurssi alkaa pian, joten saan uuden yrityksen. Ehkä muutaman kerran jälkeen, istun pulpetin ääressä suorassa?