Heräsin oloon, jossa hiljaisuus oli läsnä. Korvani olivat tukkiutuneet vaikusta, joka oli kai tylsistyneiden ajatusteni jälkituotetta. Väliäkö tuolla, kun sain olla rauhassa?
Elämän olisi luullut opettavan, ettei mikään suju pitkiä hetkiä. Asiat ei ole pysyviä, ei edes rauhani. Tuntui, että koko kehoni rasahteli, jättäen uhrinsa valvomaan pimeydessä.
Ensimmäinen ääni lähti oikeasta korvastani. Se rusahteli jokaisesta liikkeestäni, aivan kuin pienet kääpiöt olisivat lähteneet töihinsä. Ne hakkasivat tärykalvojani hakuillaan, yrittäen kaivautua päästäni. Epäilen niiden olevan viimeisiä fiksuja ajatuksia, jotka halusivat paeta tästä ihraisesta temppelistä.
Kääpiöiden rytmiin lähti pian mukaan luiden rahina. Olin kyllä tietoinen, että maailman hiljaisimmassa huoneessa, luurangon äänet pystyisi kuulemaan. En vain uskonut sen onnistuvan sängyssäni.
Toisaalta ei mikään ole mahdotonta. Olinhan kokenut kuumeisena harhaisen lentoonlähdön, sekä vakuuttunut polttavan auringon olevan kainalossani.
Kai omassa sängyssä pystyi tapahtumaan, vaikka ja mitä? Unihalvaus se ei saisi enää olla, vihasin tuota kokemusta.
Tule ihana uni, tule rauhallisuus
Hengittämättä oleminen ei toiminut pitkään, kääpiöiden tehdessä työtä jokaisen liikkeeni mukana. Missä apu oli, kun mieli sitä kaipasi? Miksei suussani asunut hammasörkkejä, jotka tuhoisivat kääpiöiden kansan?
Toive oli vain turha, tiesin tarkkaan oman elämäni antaman onnen määrän. Vaikka saisin sisälläni aikaan kääpiöiden, örkkien ja muiden hahmojen taistelun, saapuisi jostain hobitti, joka pilaisi sormuksineen uneni saapumisen.
Bändi oli metelinsä kanssa kasassa, vaikka vajaamiehisenä. Tiesin basistin rentun saapuvan, joka ilmestyikin tummana paukkeena rintaani. Se oli omatuntoni, joka jytisi syyttävänä.
Mutta miksi aina öisin? Mitä pahaa olin tehnyt? Vai oliko syynä liiallinen kiltteys? Ehkä itse jumala halusi puhutella syntistä?
Kyllä minä puhun, mutta virka-ajoissa kaverilla olisi petrattavaa.
Kuten tiedät, ei yöllinen syylisyys paljoa vaadi. Sitä pohtii elämänsä noloja tapahtumia, joilla ei ole enää mitään tekemistä nykyisyyden kanssa. Silti uhri pyörii tuskissaan petinsä pohjalla, kun meni sanomaan ala-asteella tytölle jotain typerää.
Hän pääsi luultavasti asiasta ylitse, mielensopukkani päättää kurittaa minua vieläkin.
(Aamulla oli pakko vakoilla Facebookista, mitä hänelle kuuluu? 2 lasta ja kuvissa paljon hymyjä kasvoilla. En siis pilannut jutuillani hänen elämäänsä).
Soita laulusi pienoiselle
Orkesteri jatkoi metelöintiä, johon liittyi vatsanpohjasta lähtevä möyryäminen. Pian helpottava kaasu eteni pitkin suolistoa karaten hiljaa maailmalle. Pieni pieru peiton alta on huvi, joka ei lakkaa naurattamasta.
Olin tyytyväinen, etten herättänyt ketään helpotuksellani. Tai olin siihen asti, kunnes kissa nosti päänsä jalkojeni takaa. Joskus harvoin suloista lemmikkiä sietää pelätä, tämä oli yksi niistä hetkistä. Jos katseella pystyisi tappamaan, niin eläin todella yritti sitä. En uskaltanutkaan laittaa silmiäni kiinni muutamaan tuntiin. En halunnut herätä tunteeseen, jossa hampaat iskeytyvät lihaani.
Olisin halunnut nukkua. Tämä oli vain niitä hetkiä, kun jopa Nukkumatti saapuisi autollaan pakoputki paukkuen. Edes hiljaisuuden ammattilainen ei pystyisi hiljentämään ääniä päässäni. Olin oman elämäni kirjasto, jota asiakkaat söivät maissimuroja hyllyjen välissä. Olin koetta tekevä koululainen, jonka vieruskaveri pärisytti viivotinta pulpettimen pohjaan. Olin ärsyyntynyt.
Kuinka paljon tukossa olevat korvat pystyivätkään tekemään ääntä?