Syksy on ihana, valisti opettaja meitä pienempiä. On lottovoitto syntyä Suomeen, jossa on neljä vuodenaikaa.
Uskottava se oli vanhaa kansakoulunopettajaa. Emme me muutakaan voineet tehdä, kun urkuharmoni huusi poljettuna tuskasta. Viimeistään väkevä virsi sai peloteltua kakarat hiljaiseksi.
Ehkä näköni on iän myötä huonontunut? En aisti väriä vaihtavissa lehdistä, kuin haittaa.
Parissa viikossa puut tiputtavat maahan kauneutensa, luoden lisää pimeyttä. Lopulta alle jääneiden koiran ulosteiden väistelyn keskellä, alamme rukoilemaan talven tuloa. Haluamme näköaistimme takaisin. Epätoivoinen kansa vaeltaa mielummin jopa pakkasessa, kuin sokeana arjessa.
Syksy on ajattelukeskukselleni karvahome, jonka kevät raastaa aivojen pinnalta. Ei kauniisti, vaan kuin ilkeyttään käyttäen ruosteista voiveistä ja edesmenneen vaarin työkalupakista löytynyttä viilaa. Se tekee vuosittaisen työnsä tarkkaan, kunnes huomaat olevasi dementian kourissa.
Kiitos luonto ja aurinko, mutta työnjälki voisi olla parempaa. Siltä ikääntyminen tuntuu, kun jokainen kevään tulo hioo loput tuoreista ajatuksista kadoksiin. Lopulta ihmisen lapsi huomaa, että vuosien jälkeen nuoriso vaikuttaa fiksulta. Taantumuksesi se vain ilmoittaa itsestään. Saatanan tunareita teinit ovat yhä.
Vaeltava kansa
Iän valuttamat kasvot saavat tuntemaan syksyn. Olen kaunis, kuin metsän sieni, joka voi puunsa juurella olla kaunein yksilö.
Nuorena ilottoman talven kesti, vanhempi ei vain jaksa. Tietysti aina voi yrittää, eikä luovuttaminen kannata. Niin ihon hoitoon yllyttävä rasvani kertoi. Piilotta rihmastoni, helttani ja poimuni niin tehokkaasti, kuin se olisi vain mahdollista. Pysy poissa ikääntyminen ja kaikkeen tympiintyminen. Pysy poissa syksy.
Kai rumuus on teemaan sopeutumista? Yhtä Halloweeniä, jossa epämiellyttävä ilkeää käydä ulkona.
Näin kuinka paikallisen sairaalan vieressä valmistautuivat, tähän vähemmän kauniiden marssiin. Rakennuksen viereen ilmestyi ilmoitus vainajaliikenteestä. Sori, mutta minkä me suomalaiset kasvoillemme mahdamme?
Sama vastuu kuuluisi myös työnantajille. Töihin zombin lailla laahustava ihminen on liukastumisriski. Ei maassa makaamisen takia, vaan madon syömien arjenaivojen vuoksi. Saavat kuolaamaan pitkin lattioita, jotta päässä liikkuisi edes jotain.
Pimeyttä edusti myös mainos, jossa yritys mainosti itseään hautakivitukkuna. Kuinka helvetin paljon ihmisillä on syksyisin sukulaisia haudattavaksi? Kai ostoksista saa edes vihreällä S-ketjun kortilla bonuksia?
Synkät on ajat edessämme, jollemme ole lahjansaajan joukoissa.
Oli asia miten vain. Minä en syksystä tykkää!
Amen! Ei lisättävää! En tykkää syksystä minäkään. Ne, jotka hehkuttavat ruskan värejä ja kuulaita syyspäiviä, elävät kuin eivät tietäisi tulevasta. Ruska muuttuu loskaksi ja kuulaus pimeydeksi. Syksy on kuin viimeinen parempi jakso loppuvaiheeseen edenneessä syövässä: pitäisi kai iloita, muttei voi, kun lopputulos on varma.
Tavallaan kadehdin syksystä nauttijoita. Pystyisinpä siihen itsekin. Mutta tiedän paremmin; winter is coming (ja se kestää taas ikuisuuden).
Ei haitannut talvi nuorempana yhtään. Kai tämä on jotain vanhenemisen oireita?
Pitäisi kai opetella hiihtämään ja luistelemaan, jotta saisi tuosta ajasta jotain irti. Taitaa vain olla niin, että noihin en rupea. Varaan kuitenkin oikeuden muuttaa mielipidettä perinteisillä syillä: Rakastuminen, hulluus ja uskoon tuleminen. Jos joku noista iskee, niin sitä ei koskaan tiedä, mistä mies itsensä löytää.
No joo, hiihtämään tai luistelemaan en suostu minäkään. Ja noista kolmesta perinteisestä kaikenmuuttavasta syystä hulluus kuulostaa itselle eniten mahdolliselta. Sitä odotellessa! Jos saisi toivoa, että se iskisi kuin salama, eikä tulisi hiljaa hivuttelemalla. Olisi ärtsympää! 🙂