Jostain syystä se aukeni silmieni eteen, nimittäin Saran blogi. Liekö olin vain utelias, en ainakaan myönnä?
Sovitaanko vaikka, että se oli vahinko? Ei minun kuuluisi naisellista blogia lukea? Minähän olen miehekäs mies, enkä siis suostu tuollaista kuraa nauttimaan. Johonkin on raja vedettävä ja minun kohdalle se menee Salattujen elämien näyttelijässä.
No myönnetään, että en minä mikään miehekäs ole. Lähinnä ujo ja hiljainen mies, jolla ei edes rintakarvat kasva. Toisaalta nyt olisi mahdollisuus luoda blogissa harhaista kuvaa itsestäni, sillä mistä te tiedätte totuuden? Kasvatan neljännen virtuaalisen rintakarvan komistamaan kroppaani, ihan vain koska miehekkäästi pystyn siihen.
Tiesin kyllä Saran blogin olevan äärimäisen suosittu, mutta siihen en ollut varautunut kuinka yli-imelä se oli. Minusta oikeasti tuntui, että sisuskaluni kääntyivät kippuraan liian sokerin takia ja heitän henkeni hänen vuokseen..
No ompahan lapsilla jotain hyvää ja makeaa syötävää ensi jouluna, kun vaimo voi valmistaa minusta maittavan haggiksen ja kinkun joulupöytään. Ei minulla olisi ollutkaan perintöä jättää, joten tulipa ainakin kakarat ruokittua.
Pitää pyytää perhettä lähettämään Saralle itsetehty joulukortti, jossa makaan pöydällä paistettuna omena suussa. Ei minusta mitään hyödyllistä elämäni aikana tullut, mutta pirun hyvä joulukinkku nyt kuitenkin. On sekin enemmän, mihin moni pystyy elämänsä aikana. Blogisi Sara ei mennyt hukkaan sokerikuorrutuksineen.
En montaa juttua jaksanut lukea Saralta. Jäin kaipaamaa kaiken täydellisyyden keskellä, että eteeni olisi tullut kirjoitus, jossa Sara ei vain jaksa, äiti murjottaa ja kieltäytyy kotitöistä tyyppisesti.
Siitä vasta olisi saanut mahtavia kuvia asunnosta blogiin, kun kämppä räjähtäisi kaaoksen partaalle mamman lakon takia. Kuinka mukavaa olisikaan katsoa sitä sekasortoa, jossa jonkun likaiset pikkuhousut roikkuvat kahvinkeittimessä ja kissakin on käynyt kusella sohvan alla. Tuo olisi sitä oikeaa arkea!
Hyvä Sara, älä nyt käsitä väärin. En pyydä sinulta pikkuhousuja, olet sentään naimisissa oleva nainen. Olisi se lisäksi hieman outoa näin blogini kautta, koska tuskin tätä koskaan näet. Jos kuitenkin luet tämän, niin jätetään ne pikkuhousut lähettämättä. Nimmari piisaa oikein mainiosti tai kommentti tähän blogiin. Toisaalta, jos hommaat minulle pienen roolin Salkkareihin, niin sekin olisi ihan kiva. Voisin esittää, vähän erikoisempaa ja mielenvikaista naapuria, jota kukaan ei koskaan näe.
En ole vuosiin ohjelmaa katsonut ja minun Pihlajakadulla asuu vielä Saku Salin kavereineen. Joten pyydän anteeksi, jos et ole enää mukana sarjassa. Olin näet aina töissä siihen aikaan, kun show näkyi telkkarissa, joten en pystynyt sitä seuraamaan. Jotkut ilkeät ihmiset sanovat, että en ole paljoa menettänyt, mutta täytyyhän siinä olla jotain taikaa, kun kukaan ei anna kuoliniskua saippualle.
Kuinka monta kertaa muuten Sara menit sarjassa naimisiin tai kuolit? Olen näet kuullut, että nuo jutut toimii vähän kuin Kauniissa ja rohkeissa.
En sitäkään ole katsonut vuosiin, mutta joskus kyllä seurasin ohjelmaa edesmenneen mummoni kanssa. Ei hän kunnolla nähnyt enää viimeisinä vuosinaan, mutta mielikuvitusta tuntui riittävän loppuun asti. Jotenkin ne juoniaukot oli tukittava, jos ei perässä pysynyt, joten hän keksi tapahtumat itse.
90-vuotias nainen osaa muuten olla pelottava, kun hän raivoaa tv-hahmoille heidän elämänvalinnoista. Älkää siis väheksykö vanhoja naisia.
No sinun blogi on kyllä tosi nätti kaikkineen kuvineen. Niin olet tietysti itsekin ja se varmaa kiinnostaa lukijoitasi myös paljon.
Kai se sinun miehesikin on ihan komea, mutta en halua liikaa häntä kehua. Kuka tuommoisen karvaturvan kuvia viitsii edes katsella?
Jatka siis hyvää työtä blogisi kanssa. Se on ammattitaidolla kuvattu ja viihdyttävä. Mutta sen verran haluan vielä sinulta kysyä, että eihän minun ole enää pakko koskaan lukea sitä? En näet kestä tuollaista makean täydellisyyden määrää.
Alla olevasta linkistä lisää Saran elämästä. Tekstin tarjoaa Uutisankka.
Jälleen päiväni pelastus! Kiitos.
Vähän jo mietin, että viitsinkö tätä julkaista. Ei tuo teksti mielestäni kuitenkaan liikaa hyökkää kenenkään kimppuun, eikä se ole edes tarkoitus. Hyvä vaan, jos sain aiheesta jotain hauskaa aikaan 🙂
Joidenkin elämä nyt vaan ON ihanaa, raikasta, kevyttä ja pinkkiä! Heidän lapsensa eivät itke, kissansa eivät oksenna kenkään eikä mies rönötä sohvalla kaukosäädin kädessä, kun itse keräilen likapyykkiä sohvan alta ja mistä ikinä (alushousut voivat olla kahvinkeittimen päällä, talvella jopa pitkät kalsarit).
Ei meidän tavallisten kuolevaisten kannata olla kateellisia. Varmasti kyllästyisin jatkuvaan sokerikuorrutukseen ja saisin itkupotkuraivarin, säikyttäisin kissat ja saisin miehen pudottamaan kaukosäätimen (ja se menisi rikki).
P.S. Katsoin Saran blogia nyt ensi kertaa, vaikka olen kai melkein kohderyhmää. Sukupuoli on oikea ja ikää vain vähän (no, paljon) liikaa. En laita seurantaan…
Itselläni ei kalsarit mene sohvan alle. Jostain syystä kylläkin läjä sukkia sieltä löytyy jatkuvasti. Mikä siinä onkin, että ne löytyy sieltä aina, vaikka kuinka muka aina laitan ne suoraan pesukoneeseen 🙂
Mitä Saran blogiin tulee, niin arvostan sitä miten siinä tuodaan ihanuus esille. Se selvästi on hänen juttunsa ja asian liioittelu on näin loistava tehokeino. Ainakin kuvat tuntuivat myös olevan ensiluokkaisia, mutta täytyy kyllä myöntää, että tekstit olivat osittain aika hirveitä.
Ei minun toisaalta tarvitse kaikesta pitää. Onhan kuitenkin selvää, että ei hän voi olla aivan surkea noilla lukijamäärillä. Maailmaan mahtuu kaikennäköistä ja se on ihan mukavaa.
Hahahaa, täällä myös yksi jolle liika positiivisuus kääntyy aina vähintäänkin toksiseksi. Ps. Perustin juuri blogin, tämä on mainos! Pliis älkää käykä lukemassa, nolottaa! Tänään heti toisessa postauksessa raakaa avautumista.
Lupaan käydä lukemassa 🙂