Onko onnellisuus todella sitä, ettei vituta ihan koko aikaa? Vai onko se sitä, että omistaa jotain? Jos ei muuta, niin enemmän nyt kuitenkin kuin naapuri?
Onko edes ihmisellä oikeutta valittaa omasta olostaan, jos jollain muulla menee vielä huonommin? Tämähän tarkoittaisi, että koko Suomi vain hymyilisi, koska olot täällä voittavat Brasilian slummien elinmahdollisuudet.
Ajatelkaa näkyä Suomessa, kun kaikki vastaan tulevat virnuilevat niin, että naamaan koskee. Ei kuulosta minusta hyvältä idealta. Kyllä täällä on jäänyt vuosi 1866 mieleen. Vieläkin naaman vääntää alaspäin geeneissä oleva kyrpiminen nälkävuosista.
Toinen vuosi mitä voimme muistella on 1995, mutta sen tuoma hymy ei ole ihan vielä dna tasolla.
Tarkemmin kun pohdin, niin alkoi pelottamaan. Tuostahan on jo kulunut muutama vuosi, kun ruotsinlaivalla huusimme voitonriemuisena ruotsalaisille. Ikää oli vasta ylä-asteen verran ja olut maistui. Kiitos vielä sille herrasmiehelle joka ystävällisesti ne meille haki laivan myymälästä!
Opettaja vahti meininkiä sen verran pari kertaa illassa, ettei kukaan perseilyt liikoja. Penaltyä siitä tuli, jos liian päissään oli ja käskynä hyttikomennus. Myöhäiset lastensuojeluilmoitukset voitte soittaa johonkin, tai olla soittamatta.
Olen yrittänyt muutaman kerran hymyillä aivan aidosti. Vastaukseksi olen saanut vain epäilyjä, että minulla olisi pahat mielessä. Onko väärinpäin oleva hymy sittenkin ilon merkki suomessa?
Kuka oikeastaan päätti, että hymyn täytyy kohdistua ylöspäin? Voimme mielestäni hymyillä juuri sillä tavalla, kuinka suomalainen haluaa sen tehdä. Muistatte sitten matkustellessanne kääntää sen toisinpäin, niin selviätte väärinkäsityksiltä.
Tämän takia passikuvissa ei hymyllä. On paljon selkeämpää antaa asiakirja tarkastajalle, kun kansallisuudesta riippumatta kaikilla on sama ilme.
Tuttuni tosin ryömi kerran pitkin lattioita Venäjän Tullissa palatessaan suomeen ja nosti tarkastuspisteen tiskille vain passin ja puolimetrisen gorilla nallen. Pääsi silti ylittämään rajan, joten siitä voitte päätellä miltä suomalaisen naama näyttää.
Oletko koskaan miettinyt, miten suomi säilytti itsenäisyytensä? Mieti itsesi ryssänä ja kun katsot vihollista, näet joukon Suomalaisia sotilaita, jotka vain hymyilevät tilanteelle.
Ei tiennyt Igor raukka, että suomalainen hymy oli muuttunut tuskaisen vittuuntuneeksi ilmeeksi, joka oli kääntänyt suupielet ylöspäin. Tämä nyt oli vain näitä pieniä kulttuureiden eroavaisuuksia.
Jos ei naurata, niin silloin ei naurata. Ei ilman hymyä oleminen tarkoita, että olisit välittämättä asioista. Esimerkiksi minä rakastan lapsiani, mutta eivät edes he tiedä, millä tuulella olen naaman perusteella.
En silti ala kehumaan tällä taidolla, koska olen nähnyt isoisäni sukupolven. Luultavasti luulette elävänne maassa, jossa ollaan nykyään synkkiä, ette tiedä tässä tapauksessa mistään mitään. Jos olette edes puoli tuntia saaneet istua kivikasvoisen vanhemman sotaveteraanin kanssa tilassa, jossa ei kuulu kuin seinällä tikittävä kello, tiedätte mitä on aito vanhanajan suomalaisuus.
Siinä olisi jo herkimmät nykyajan ihmiset alkaneet pelätä jo tunnelmaa, joka oli yhtä aikaa kotoisa, mutta sai sinut kyllä tietoiseksi kuka on isäntä talossa.