Saavatko naiset suuria tunteita musiikista?

Kysymykseni on ehkä tyhmä, mutta kysyn sen silti. Saavatko naiset suuria tunteita musiikista?

Kun mietin ihmisiä, jotka harrastavat musiikkia, ovat he lähes poikkeuksetta miehiä. Lähipiirissäni on kyllä ollut naisia soittimien parissa, mutta silloin täytyy palata vuosissa ala-asteelle saakka. Siitä porukasta löytyi aina tyttö, joka ärsyttääkseen kanssaeläjiä, pimputti koulussa pianoa tai soitti poikkihuilua.

Poikia ei muuten näkynyt koulussa soittohommissa. Ajat olivat toiset, eikä isät pojille tuollaisia homojen soittimia antaneet. Kyllä musiikista piti lähteä meteliä rock-asenteella, joten miesten alkujen soittaminen tapahtui muualla.

Ja ennen kuin tukehdut homo-sanaan, niin tuollainen maailma silloin oli. Täällä pelättiin tai haukuttiin kirkkoa, kuten myös homoja. Nuo kaksi olivat pahimmat asiat maan päällä.

Musiikin nauttiminen

Tunnen kuuntelemani hyvän musiikin vahvana sisälläni. Se saa parhaimmillaan kivespussit tutisemaan ja mielen parantumaan. Se saa vatsan vetäytymään ja rintakarvat kasvamaan komealla kaarella olevien rintalihasten päälle. Puhumattakaan asenteesta, joka antaa kuntosalilla lisävoimia.

Tietenkin tuo kaikki on mielikuvaa. Mutta jos laulu saa ajatuksissani kaljatynnyrimäisen vatsani muuttumaan sikspäkiksi ja manboobsini imeytymään sisäänpäin, on musiikki sen arvoista.

Tuo lienee myös syy, miksi moni tuntemani mies kuuntelee raskaampaa musiikki?


Kuka muuten edes uskaltaa kuunnella rap-musiikkia? Sehän saa vain isot housut tippumaan jalasta ja pään katoamaan häpeästä hupparin sisään.
Ei tuo silti musiikkina ole sieltä pahimmasta päästä, koska suomalainen pop se vasta saatanan keksintö onkin. Se kaikki on iloiseen tunnelmaan piilotettua pirun oksennusta, josta hyvä mieli on kaukana.

Palataan alkuperäiseen kohteeseen, eli naisiin. Harvoin olen nähnyt yhdenkään heistä antautuvan samalla tapaa musiikin pauloihin. Humalaisia leidejä ei tähän lasketa, vaikka Suomi on täynnä tunteella esitettyjä karaoke tulkintoja. Kuten on myös nousuhumalan tuomia fiilistelyjä, kun nuoruuden musiikki kuulostaa samalta, kuin joskus kauan sitten.

Ainoa näkemäni musiikin tuoma hysteria, jonka naiset ovat saaneet aikaan, liittyy aina nuoruuteen. Jokaisella kun tuntuu olevan se maailman koskettavin poikabändi tai muu artisti, jonka perään sopi huokailla tai kiljua. En tarkoita, etteikö miehet olisi olleet nuoruuden huumassa samankaltaisia. Musiikki vain tuntuu siinä iässä syvälliseltä. Hyvä vain, että taide aiheuttaa tunteita.

Entä ne tunteet?

Mutta eikö naisten pitänyt olla niitä tunteellisia, kun taas miehet eivät sitä ole? Tuohon on vaikea vastata valtiossa, jossa naisten hormonien pohjalta tapahtuvaa käytöstä, yritetään pitää ainoana oikeana tapana elää. Joutuvatko miehet siis pitämään tunteensa ja käytöksessä piilossa, kun kaikki miehinen on epäsuosiossa?

Ehkä osittain, mutta jos katsotaan vanhempia sukupolvia, niin ei siellä juurikaan näkynyt tunteiden näyttämistä. Tämä koski vain näkyvää arkea, kunnes ne sitten läikkyivät ylitse ja alkoi tulemaan ruumiita.
Siinä mielessä on hyvä, että miehet saavat sittenkin olla nykyään tunteineen vapaampia, mutta meitä pidetään palleja puristavassa talutushihnassa. Musiikki olkoot yksi tapa näyttää niitä oikeita tunteita, mitä miehen sisällä liikkuu.

Ehkä osalla naisista tunteet laimenevat ikääntymisen myötä? On selvästi huomattavissa, kuinka elämänilonsa säilyttäneet, ovat niitä halutuimpia seurustelukumppaneita. Toisaalta ei yksikään mies ole sitä, mitä he olivat nuorena. Testosteronin puute, kun tekee ihmeitä äijän luonteelle.

Taide on ihmiselle tärkeää. Roomalaisetkin sen aikoinaan listasivat heti leivän jälkeen tulevaksi. Toivottavasti tulevaisuudessakin näemme konserteissa, jossa rintaan hakkaava musiikki saa ihmisen hymyilemään. Paljon aidompaa paikkaa en ihmiselle keksi.