Rakas päiväkirja
Katselin kännykkäni sormenjälkien rasvaamaa näyttöä. Kuinka monta tuntia olinkaan tuhlannut elämästäni tökkimällä sen pintaa?. En kyllä osaisi olla tökkimättäkään, sillä olen koukussa ,kuin amatööri kalastajan sormi mato-ongella.
Saan puhelimen sisällöstä toki paljon irti, mutta myönnettävä se on, liika ruutuaika on tuhlattua aikaa.
Rasvaa on kertynyt ikävä kyllä myös vatsani seudulle. Yritin välttää karvaisen lihavaksi setämieheksi muuttumista, mutta pakko on myöntää, että nuoriso vain nuortuu ja minä vanhenen.. sekä lihon. Yritän toki olla urheilullinen pari kertaa viikossa, mutta jostain syystä parin tunnin liikunta ei riitä polttamaan kaikkea sitä energiaa, jonka turvastani päivän aikana kerkeän lappamaan alas. Tuntia tai kaksi liikuntaa taistelee, monen tunnin syömistä vastaan. Mikä ihme tässä on, kun en laihdu?
En kai laiha haluaisi edes olla. En kyllä lihavakaan. Oikeastaan minulle ulkonäköni on aivan sama, kunhan on vain hyvä olla. Nyt myönnän puuskuttavani portaissa ja tukehtuvani koiran kanssa ulkoillessa. Hävettää, mutta niin kuuluukin.
Joulun alla en välitä lihomisesta yhtään. Aion syödä suklaata tulevina päivinä koko vuoden tarpeisiin. Niin aioin myös herkutella uutenavuotena, jota rakastan juhlapäivänä. Kumpikin juhla on niitä harvoja, joita tykkään juhlia. Vappu ja juhannus menettivät merkityksen nuoruuden jälkeen, kun omat lapset estivät biletyksen. Ei sillä, että kauhea juhlia olisin, mutta en mukiinkaan syljeskele.
Niin paljon kuin rakastankin lapsiani, niin tiedän sen päivän lähenevän, kun viimeinenkin heistä muuttaa pois ja saan muuttua taas ihmiseksi. Kaksi ensimmäistä asuu jo omillaan, ja nyt vain odotetaan viimeisen kasvavan aikuiseksi.
Vanhin lapsista totesikin minulle harrastuksemme aikana
-Iskä. Ethän sinä ole harrastaessa yhtään sama tyyppi kuin kotona!
Kai sitä on sitten muuttunut liian faijamaiseksi kotioloissa. Toisaalta on kiva huomata, että se normaali minäkin on vielä olemassa. Häpeän tosin sitä seikkaa, että en saa tuotua omaa itseäni aina kotioloissa esille. Sitä on kai muuttunut osaksi koneistoa, jota perheeksi kutsutaan. Rakkautta se on silti, vaikka ei ehkä siinä muodossa kun kuvittelin sen olevan.
Siinäpä nämä tärkeimmät päiväkirjan merkinnät tähän kohtaan. Itsensä haukkuminen rasvaiseksi mulkuksi tekee toisinaan ihan hyvää. Sitä tulee käytyä päänsä sisällä ja katsottua missä on mielestään huono. Jos kaikkea omaa tekemistä pitää hyvänä, niin miten sitä sitten voisi edes kehittyä ihmisenä?
Hyvää joulun odotusta kaikille!