Koin suuren helpotuksen, suomalaisuus ei ole kuollut! Aloitetaan tarina tällä kertaa matkan lopusta..
Se oli tavallinen reissu paikallisliikenteessä, kunnes stop-nappi rikkoutui. Aistin välittömästi, kuinka levottomuus levisi ilmapiiriin. Aiheuttaako huomiota nousemalla ylös, vai istua kasvot värähtämättä paikallaan? Kuka ilmottaisi kuskille halusta päästä pois kyydistä?
Ahdistus lipui yhä useamman matkustajan kankkuihin, saaden ne pyörimään villisti, kuin AD/HD diskossa. Ilmassa oleva tuska tiivistyi, ensimmäisten nostaessa laukkujaan syliinsä. Ehkä kuski ymmärtäisi vihjeen?
Tuo mainitsemani ele on bussissa yleinen. Anteeksi, tässä olisi pysäkkini, on liikaa kommunikointia vieressä istuvalle. Kyllä hermostunut laukun puristaminen rintaa vasten ajaa saman asian.
Mitä taas tulee tavalliseen Stop-napin painamiseen, sisältää sekin pienen piruilun. En näet voi olla ainoa, joka oman pysäkin lähestyessä toimii näin:
Mikäli istun bussin takaosassa ja näen jonkun olevan painamassa nappia, täytyy minun painaa salaman nopeasti omaani. Siitäs sait! Jouduit nostamaan kättäsi turhaan ja tuntemaan outoa oloa, kun merkkiääni kuului ennen kosketustasi. Kiusa se on pienikin kiusa.
Matka jatkuu
Pysäkki läheni, saaden ensimmäisen hermon pettämään. Tapahtui jotain epäsuomalaista, tuntemattoman naisen ottaessa katsekontaktin viereisen penkin matkustajaan. Lyhyen hetken he katsoivat toisiaan, ymmärtäen tilanteen vakavuuden. Paluuta tavalliseen yksityisyyteen ei ollut, yhä useamman silmäilessä pakoreittiä tai kanssamatkustajaa.
Kukaan ei silti sanonut mitään, tai tehnyt elettäkään lähestyäkseen kuskia. Ainoastaan ajatuskuplat leijuivat pitkin bussia, sisältäen avunpyynnön tilanteen ratkaisemiseksi.
Kuka uskaltaisi liikahtaa ensimmäisenä?
Viisikymmentä metriä pysäkille. Tai ehkä useampi sata kilometriä? Se riippuisi siitä, kuinka paljon kuskilla olisi työpäivää jäljellä. Senkään jälkeen ei liikuttaisi, jollei muuten ohjestettaisi. Istuttaisiin vain pokkana paikallaan.
On sitä nukuttu ennenkin pahoissa paikoissa, ei bussivarikko pahimmasta päästä olisi. Kyllä lapset ymmärtäisivät, jos äiti ei tulisi tänään ruuan tekoon tai isä auttaisi läksyjen kanssa.
Vaikka kyllä jokainen toivoi toisesta auttajaa. Miksi ei vaikka bussin lattialla makaava koira tehnyt mitään? Missä oli poliisikoiran Rexin rohkeus? Rin Tin Tinin urheus? Tai edes Ran Tan Planin yksinkertaisuus. Vai voisiko keskipenkillä nukkuva alkoholisti punaisella nenällään, johdattaa heidät Petteri Punakuonomaisesti kotiinsa?
Vaikka kyllä savolainen kävelisi kotiinsa pidemmän matkan päästäkin. Ei tässä Helsingistä olla, jossa käydään parkumaan kyydityksen perään, matkan ylittäessä sata metriä.
Enkeli
Usko, niin pelastut. Pelastaja ei tällä kertaa tullut hohtava rinkula päässään, vaan likaisissa Adidaksen verkkareissa. Kaikesta tietämätön mies nosti kadulla kätensä pystyyn, kuskin ohjatessa merkistä ajoneuvon pysäkille.
Niin tuo kaunis näky nousi tyhjenevään autoon, josta muut matkustajat pakenivat helpottuneena. Kiitos sinulle tuntematon sankari! Kuinka helpottuneeksi tunsin itseni, nojatessa konserttimainosta vasten. Olin valmis menettämään maineeni, halatessani rap-artistia. Vapaus tuntui ihanalta!
Jälkikäteen jäin vain miettimään, pääsikö mies koskaan tuosta ajoneuvosta? Ehkä hän yhä matkustaa loppumatonta reittiään pitkin Kuopiota?
Mun tekis aina mieli nousta ja päästää ikkunapaikalla istuva pois vasta sitten, kun se saa sanallisesti ilmaistua jäävänsä pois. 😀 Mut ei minussa ole riittävästi luonteen lujuutta, vaan annan aina tietä heti kun huomaan viereisellä penkillä hermostunutta liikehdintää. 🤷♀️
Olen itse juuri tuollainen hiljainen poistuja 🙂
Ensin nostetaan laukku syliin.
Jos se ei riitä, niin katselen käytäville.
Jos sekään ei riitä, niin otan pahimman aseeni käyttöön. Katson viereistä istujaa kohti ja hymyilen. Tämä viimeistään säikäyttää tilaa poistua autosta.
Mutta missään vaiheessa, EN SANO YHTÄÄN MITÄÄN! 😀