Onko oikein olla tyytymätön elämäänsä, vaikka kaikki olisi sinällään hyvin? Mitäs jos kaikki tuntuu onnesta huolimatta väärältä? Oletko yksinäinen?
Puuttuva tunne
Ihminen on outo eläin, joka pyrkii etsimään onnea mistä vain. Se on toisaalta ymmärrettävää, sillä kai me tulisimme hulluksi ilman tuota kykyä, koska tunnemme myös vastakkaisia tunteita?
Mutta mikä sitten on oikeaan onnellisuutta?
Auschwitzissä rakastunut, kun saattaa olla onnellinen, mutta toisaalta mukavassa omakotitalossa asuva perheenäiti taas onneton. Onko tuolla äidillä edes oikeutta pahaan oloon?
Periaatteessa jälkimmäisellä on kaikki, mitä hän tarvitsee. Ei hänen pitäisi ajatella näin? Hänhän rakastaa puolisoaan täydellisyyden keskellä, vaikka rakkaus onkin hieman ongelmallinen tunne. Tämä kai siksi, koska järki ja rakkaus, eivät aina kulje käsi kädessä.
Ensimmäisen onni kai perustuu siihen, että saa kaiken kauhun keskellä, kokea edes jotain normaalia? Se on ripaus mielenterveyttä, joka pitää kasassa. Jälkimmäisen rakkaus ei paljoa eroa ensimmäisen onnesta..
Tämä saa pohtimaan, onko rakkaus sittenkin keksitty sen takia, koska alunperin ei ollut lääkefirmoja, jotka olisivat menneisyydessä tuputtaneet ihmiselle pillereitään? Ainakin jostain syystä minusta vain näyttää, että kumpikin noista tapauksista, tukee pelkojaan rakkaudella.
Rakkaus on outo sana
En kirjoita mitään alkuhuumasta, koska sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Se on vain suunniteltu valmistamaan ihminen lisääntymiseen. Harva meistä kun haluaa tehdä sitä itselleen sopimattoman kumppanin kanssa, joten luonto päätti sotkea ajatuksemme.
En kirjoita rakkaudesta muutenkaan, koska se on vain osa onnea. Kirjoitan mielummin siitä, kuinka yksinäinen ihminen tuijottaa seinään yön pimeydessä, vaikka kaikki on hyvin.
Joku saattaa sanoa, ettei asia ole näin, jos joku painaa ajatuksia maahan. Toisaalta ei meistä kukaan selviä ilman kolhua elämästä, joten ei täydellisyyttä ole olemassakaan. No, ehkä hetken verran, mutta ei pitkiä aikoja.
Kai olen hieman kyyninen, mutta ei minusta aikuisuus ole ollut yhtä juhlaa? Voi olla, että olen tehnyt liikaa vääriä päätöksiä, joten paremminkin olisi voinut mennä. Niin kai se normaalisti toimii?
Tai sitten ei..
Suurimmat virheet olen tehnyt silloin, kun en ole tehnyt päätöksiä. Päättämisen pelko ajaa päättämättömyyteen, joka kyllä suojaa sinua hetken verran. Lopputulos on vain karmea, koska näin elämänilo kääntää sinulle selkänsä.
Sitä jää helposti katsomaan taustalta, kun muut tarpovat arjessa eteenpäin. Toisten tuska tuntuukin pienen hetken hyvältä. Eihän tuo sinua kosketa ulkopuolisena, joten olosi on ihan ok.
Tietysti tuo on vain alkua, sillä sitä huomaa muiden etenevän elämässään, kun itse jää yksin paikoilleen. Lisäksi kukaan ei ole ruokkinut tunteitasi vuosiin, joten alat olemaan vain tyhjä kuori, joka ihmettelee omaa olemassaoloaan.
Ole kiltti ja halaa minua
Kuten alussa kirjoitin, niin ei elämässä eteenpäin tarpominen ole suora tie onneen. Vaikka pihassa olisi suoritusten hedelmänä uusi auto, ja muutkin asiat olisivat kunnossa, on ihminen taipuvainen synkkiin ajatuksiin.
Pahimmillaan sitä tuntee itsensä surkeaksi tilanteissa, jotka pitäisivät olla täynnä rauhaa ja onnea. Rakkaan ihmisen halaus ei lämmitä, vaikka rakkautta olisi. Mukava työ ei ole maistunut aikoihin, vaikka sinusta on päivittäin kiva mennä sinne. Tai ehkä tunnet itsesi yksinäiseksi, vaikka sinut on ympäröity sadoilla ihmisillä?
Tuo viimeinen on kai se tärkein, mistä pitäisi päästä eroon? Moni jää vellomaan omiin ajatuksiinsa, eikä se tee hyvää. Ei tietysti aina pidäkään olla puhumassa tunteistaan, mutta ei itsensä sisälle jätettyihin tunteisiin hukkuminenkaan ole fiksu idea.
Joskus pieneksi pelastukseksi riittääkin toisen hymy tai muu pieni ele. Ainakin näin on vähän aikaa, mutta ei siitä ole iloa enempää, kuin pelastusrenkaasta aavalla merellä.
Aikansa se kyllä tukee, mutta voimat tulevat loppumaan, halusit tai et. Näin, jos ohikulkevien apu ei kelpaa sinulle, tai päätät olla puhumatta tunteistasi.
Tämä johtaa vain siihen, että katselet lopulta pelastusrenkaassasi lasittunein silmin tähtitaivasta, ja uppoat väsyneenä omiin harhoihin. Arjessa se tarkoittaa sitä yöllistä seinän tai tv-sarjan tuijottamista, samalla kun pieni kyynel valuu pitkin poskea. Ehkä se puhuminen kannattaisi sittenkin?
Onni ei asu täällä
Tämä kirjoitus tuli mieleeni, kun näin lehdessä kuvan naisesta, joka ilmoitti olevansa yksinäinen. Näin heti mielessäni hahmon, joka istuu kerrostaloasunnossa yksinään. Lähin ihminen tuntuu olevan kaukana saavuttamattomissa, vaikka seuraavat synkät ajatukset tulevat metrin päästä. Heidät erottaa vain kerrostalon seinä, joka estää meitä näyttämästä, mitä elämä todella on.
Päällisin puolin nainen oli viehättävä ja normaalin oloinen. Tämä oli hieman pelottavaa, sillä jos aivan tavallinen ihminen tuntee noin, niin mitä mahdollisuuksia, meillä hieman toisenlaisilla on? Ei kai mitään, mutta silti en luovu toivosta. Haluan vain jakaa hyvää mieltä ja ajatuksia siitä, ettei arki tule voittamaan meitä.
Tunnustan siis, että olen toisinaan yksinäinen. Toivottavasti se luo toivoa tulevaan, et ole niin yksin ajatustesi kanssa, mitä kuvittelit.
Paljon pahasta olosta, on vain sisällämme olevaa harhaa. Elämästä pystyisi korjaamaan paljon, jos vain tekisi asialle jotain.
Mitä taas tuulee otsikon kysymykseen, niin voin antaa sinulle vastauksen. Se on ok, kunhan et anna valtaa sille. Ihminen ei pysty ainaiseen onneen, mutta ethän anna liiaksi valtaa synkistelylle? Se tappaa mielen ja kehon.
Siihen en taas vastaa mitään, mikä olisi sopivan hyvää elämää? Uskon näet, ettei ole oikeaa vastausta. Esimerkiksi, joku saattaisi katsoa elämääni, tuntien vain etovaa tunnetta sisällään. Joku toinen taas, vaihtaisi omansa tähän milloin vain.
Onni asuu sinussa, jos annat sille mahdollisuuden. Se ei ole täysin lähtökohdasta kiinni, vaikka siltä se välillä tuntuisi.
Ps .Kukaan ei nuorena ollessani muistanut kertoa, miten tätä elämää pitäisi elää. Ehkä niksi on siinä, että sitä pitäisi elää, eikä vain miettiä sitä?
Elämä on täynnä ristiriitoja. Yksinäisyys ihmisjoukon – tai jopa oman perheen – ympäröimänä on yksi niistä.
Itse mietin paljon sitä ristiriitaa, joka muodostuu tekemisestä ja tekemättä olemisesta sekä niiden oikeasta suhteesta. Nykyään korostetaan paljon armollisuutta itseä kohtaan, mikä asettaa oletusarvoksi sen, että tehdään liikaa ja vaaditaan itseltä liikaa. En pidä tätä oletusta välttämättä täysin perusteltuna, vaikka paljon onkin niitä liikaa tekeviä ja itsensä liian ahtaalle ajavia. Paljon on kuitenkin myös niitä, jotka eivät saa tehdyksi tai tekevät vääriä asioita. Siihen armollisuus on korkeintaan puolinainen ratkaisu.
Minulla menee monilla mittareilla mukavasti ja olen löytänyt oman vahvuuteni. Silti on pimeitä hetkiä, joina hartain toive on, ettei tarvitsisi olla niin vahva. Että voisi olla pieni ja avuton ja kaivata muiden tukea. Onhan se ristiriitaista, että yhtenä hetkenä suorittaa sata lasissa ja myhäilee tyytyväisenä jälleen yhden onnistumisen äärellä ja toisena haluaisi ryömiä peiton alle piiloon. Tai lähteä ulos huhuilemaan, onko jossakin enemmänkin samankaltaisia ihmisiä, jotka ymmärtäisivät.
Jatkan vielä ajatusta, että olosuhteista ja ulkoisista puitteista riippumatta kaikenlaisia tunteita tulee – ja myös menee. Itselleni juuri se on ollut yksi suurimmista oivalluksista, ettei tunteisiin tarvitse suhtautua liian vakavasti. Kun tulee todella huono hetki, niin tulkoon – kyllä se myös lähtee pois, kun sen antaa mennä.
Tuosta eroittaa heikon ja vahvan. Pahaan oloon tai epäonnistumiseen ei vahva jää vellomaan. Heikko taas saattaa käyttää koko elämänsä siihen.
Kaikissa on varmasti kaksi persoonaa. Ne ovat niin erilaisia, ettei niiden ääripäitä näytetä edes lähimmäisille. Kaikkea ei tietysti tarvitsekkaan näyttää, sillä ihminen ajattelee paljon sellaista, ettei sen ulos sanominen ole välttämättä fiksua tai loppuun asti ajateltua.
Japanilaiset taas taitavat sanoa, että Ihmisellä on kolmet kasvot. Ensimmäiset kasvot ihminen näyttää maailmalle.Toiset kasvot ihminen näyttää sukulaisilleen ja lähimmille ystävilleen.
Kolmansia kasvoja ihminen ei näytä kenellekään ja se on aidoin heijastuma siitä, kuka oikeasti olet.
Oikeasti toivon, että tuo viimeinen ei pidä paikkaansa. Pään sisään kun kuuluu niin paljon muutakin, kuin niitä aito ajatuksia. Niin ainakin minulla.
Luulen, että nämä erilaiset puolet ja persoonat liittyvät myös aiheeseen, josta olemme tainneet ennenkin keskustella: aikuisuuteen ja siihen, missä määrin koko aikuisuus on sepite. Ne ulospäin näytettävät kasvot ovat usein juuri sitä aikuisuuden mukanaan tuomaa tarvetta olla ja näyttää. Pitää olla osaava ammattilainen, asiallinen aikuinen, hyvä vanhempi – mitä kukin sitten kokeekin tarpeelliseksi olla. Siellä roolin ja kuoren alla voi joskus olla hyvinkin pelästynyt, epävarma tai vaikkapa pahuksen vihainen ihminen. Se puoli itsestä ehkä näytetään joskus jollekin tai sitten ei.
Tekisi mieli sanoa, että tuossa on paljolti kyse näyttelemisestä ja siitä, mitä sieltä roolin takaa löytyy. Mutta ehkei se olisi ihan totta, koska kyllä noissa rooleissa sentään on kyse syvemmälle menevistä asioista kuin pelkästä teatterista. Silti huijari-syndrooma iskee silloin tällöin. 😉
Ehkä sitä näyttelemistä kutsutaan tylsästi käytöstavoiksi? On pakko olla jotkut säännöt, että asiat tapahtuvat. Silti siihen kuuluu, myös paljon muuta teatteria, koska ihmiset pyrkivät niin omiin tavoitteisiinsa. Ehkä parasta persaukisuudessa onkin, ettei tuohon teatteriin tarvitse osallistua.
Itse opettelen elämään nykyisin niin, ettei minun tarvitsisi esittää mitään. Uskon, että näin miusta pidetään enemmän ja oma olokin on rennompi ihmisten parissa. Osittain se on varmasti iän tuomaa letkeyttä, osittain taas pyrkimystä löytää oma itsensä.