Onko oikein olla iloinen läski?

Olen siirtynyt mittaamaan painoani uudella tavalla. On helpompi laskea tällainen massa keilapalloina. Tapa, josta lapseni ilmoitti piruillessaan.
Painan siis suurinpiirtein 17 keilapalloa. Toisaalta noin sanottuna, ei se kauhean paljolta kuulosta. Ei 17 ole iso luku. Eihän?

Tai mitä jos ajattelisin asiaa harrastukseni kautta. Oletko koskaan katsonut, kuinka littania kuntosalin painot ovat? Ei kahdesta viidenkymmen kilon levystä, saa kummoista läjää aikaan. Ei edes siinä tapauksessa, että lisätään loput painostani. En näin ollen voi olla liian iso. Olen löysästi pakattu.

Mutta jos sittenkin olen hyödyllinen ja ihana?

Myönnän, ettei kenkiä solmiessa ole kiva puhista tuskaisena. Vaikka ei se liiasta lihavuudesta johdu? Sisälläni täytyy olla liikaa ilmaa. Eli jos lasken ähisevän äänen noustessani ylös, tarkoittaa se kroppani toimivan ilmanpaineella.

Lihavat ovat lisäksi leppoisia. Olen sellainen iloinen nallekarhu, jonka syliin kyllä mahtuu. Eli olen kaikkea, josta ihminen haaveilee katsoessaan taivaalle. Kuvittele kuinka hautautuisit läskieni sekaan, sen tuntuessa muhkeaan pilveen uppoamiselta. Ainoastaan rimpuilevat koipesi näkyisivät ilmassa, kun olisit piilossa pahaa maailmaa.

Jos taas sota tulisi, olisin hyödyllinen osa armeijaa. Paksut jalkani, kun tuppaavat jättämään kävellessä uran taakseen. Kyllä laihempi mies mahtuu tuohon juoksuhautaan.
Vaikka en minä juoksemista ymmärrä. Kuulostan tuolloin afrikkalaisesta rummulta, kun lihaksista vapaaseen kroppaani, lyödään heiluvilla manboobseilla rytmiä.

Ajattele kuinka monimuotoinen olenkaan. Ihraa kun paljon helpompi muotoilla, kuin lihasta.
Kai lapsena katsotut Barbapapat vaikuttivat olomuotooni? Mummo-vainaa kyllä käski istumaan kauempana televisiosta, ettei silmät menisi pilalle. Mitään hän ei kuitenkaan varoittanut muuttumisesta piirroshamoksi.

Onneksi en muuttunut muumiksi. Jatkuva ummetus se vasta jäykäksi vetäisi.

Hävetykseen kadonnut

-Ei kannata olla lihava, eräs lukija kirjoitti.

Kai hän on oikeassa, vetosi näet terveysriskeihin. Mutta eikö riskien ottaminen pitänyt olla avain onneen? Vai onko nyt päässyt käymään niin, että olen syönyt koko avainnipun?


En sano, että rakastaisin jokaista suupalaa, jonka naamani työnnän. Haluaisin oikeasti olla ruuan kanssa sivistynyt, nauttien jokaisesta laadukkaasta maistijaisesta. Olla sellainen iloinen vegaani salaatinsyöjä, joka kuollessaan pääsee jänisten taivaaseen.

Tiedä sitten, jaksaisinko tuonpuoleisessa jatkuvaa parittelua? Ajatus on kyllä kaunis, mutta ei taida minusta pupuksi olla.

Kateellinen olen heille, jolta löytyy itsekuri syömiseen.


Myönnän, että olisin onnellisempi laihempana. Veikkaan kaiken rasvaisen ja sokerisen sapuskan vaikuttavan myös ajatteluun.

Jää suurteot tekemättä, kun parhaat ideat uivat suolamakkaran jättämässä rasvaisessa meressä. Ja jos joku idea meinaa päästä perille satamaan saakka, törmää se viimeistään jälkiruokana syödyn vaahtokarkin tekemään vuoreen. Voin suorastaan kuvitella, kun aivopoimujeni keskellä, itkee pieni ajatusten Leonardo DiCaprio, joka hukkuu lopulta harmaaseen massaan.

En pääse läskeistäni itse irti. Se vaatisi ohjattua liikuntaa ja muutaman potkun persauksille. Mielellään voimakkuudella, joka saisi peräpukamat soimaan jouluun asti.
Ehkä tämä on se vuosi, kun kaupoissa eivät soi joululaulut, vaan motivaatiota kerännyt ahterini? Tuskin.