Kasvot tuijottivat minua syyttävästi peilistä. Olin saanut pitkän aikaa olla rauhassa pakkomielteisestä tarkastelusta, mutta niin se vain tuli ilmoittamaan itsestään tauon jälkeen. Ystäväni ocd oli siis paikalla, mutta nyt pystyin jo monen vuoden jälkeen taistelemaan sitä vastaan.
Olin kai hetken hieman mielipuolen näköinen, kun virnistin kuntosalin peiliin? Sisälläni oli paha olo ja tuhat käskyä vaati päässäni tarkistamaan mitä ihmeellisimpiä asioita. Silti onnistuin kärsivän näköisenä hymyilemään, koska tiesin voittavani tämän taistelun. Tunteissani ei ollut sitä samaa määrää ahdistusta ja pakottavaa tarvetta tehdä asioita, kuin ennen. Olin siis lähempänä terveenä oloa, mitä uskalsin aikoinaan edes haaveilla.
Ei minua itse tarkistaminen ja asioiden pakolla tekeminen haittaa. On minulla siihen aikaa, että tarkistan asiat seitsemään, yhdeksään, tai mitä tahansa kertaa, kunhan numero on pariton. Tarkistamisen mukanaan tuoma ahdistus ja paniikki onkin sitten eri juttu.
Onneksi voitan tämän tunteen nykyään. En sano, että on mukavaa mennä pukuhuoneesta kuntosalin puolelle, kun olet vakuuttunut samaan aikaan siitä, ettei sinulla ole housuja jalassa.
Se mikä minua kuitenkin pelottaa enemmän, ovat vanhat muistot siitä, kuinka ahdistus ja kontrollin menettäminen iskisi taas takaisin. En halua enää sitä tunnetta päähäni ja kehooni, jossa paniikissa tuntee olevansa, vain matkustajana omassa ruumiissaan.
Kamppailu alkoi tänään siitä, että en voinut poistua pukuhuoneesta tai wc-tiloista, ennen kuin olin tarkistanut vaatteeni yhdeksään kertaan. Älä käsitä väärin, sillä en ole mikään muodin perässä juoksija ja vaatteiden ulkonäkö onkin minulle lähes yhdentekevää.
Jos kuitenkin jotenkin kuvailen tunnettani tuon peilin edessä, niin se menisi jotenkin näin. Mitä jos mielikuvissasi olisit kadulla kävellessä aivan varma, että housusi ovat persauksesta rikki niin, että kaikki näkevät sen? Olisiko sinulla silloin rauhallinen ja turvallinen olo?
Kun vesipullo oli tarkalleen täytettynä oikeaan mittaansa ja kaikki pakolliset tuhat rutiinit olivat suoritettuna, pääsin lopulta itse kuntosalin puolelle. Ocd kuritti minua vieläkin, mutta lohdutukseksi tiesin kyllä, että olen pian tämän kamppailun voittaja. Liikunta oli ennenkin tehnyt ihmeitä ja pelastanut minut, joten miksi nyt ei kävisi niin?
Sain silti vielä päässäni kaaoksen aikaan, sillä jossain aivojeni perukoilla muodostin itselleni sääntöjä, joissa ei ollut mitään järkeä. En sallinut tämän voittaa minua, sillä olin joka tapauksessa päättänyt tehdä maastavetoja ja voittavani itseni tänään. En minä niistä nostetuista kiloista ollut pätkän vertaa kiinnostunut, mutta jo vetämään pääseminen olisi palkinto minulle.
Ei se helppoa ollut. Ajatukseni huusivat sääntöjään ja eihän nostopaikalle voinut mennä, koska seuraavat asiat olivat väärin:
Hieman etuoikealla oli menossa jalkojen treenaus. Tämä laite ei saanut jostain syystä olla käytössä, jos olin menossa juuri tälle nostopaikalle.
Myös viereisellä kyykkypaikalla oleva nostaja oli väärän näköinen ja penkkipaikalla oleva mies oli jotenkin epämiellyttävä. Tunsin oikein, kuinka hänen katseensa arvosteli kaikkea mitä tein, vaikka luultavasti hän ei edes huomannut minua.
Ei ongelmat tuohon loppuneet. Magnesiumjauheeni oli vääränlaisessa purkissa, sekä väärässä asennossa. Housuni olivat siniset, vaikka olisin tarvinnut sen sijaan jalkaani mustat. Lisäksi jouduin tarkistamaan useampaan kertaan, että musiikki kuului varmasti kuulokkeistani, eikä soinut suoraan kännykän kaiuttimesta.
Tunsin tästä huolimatta olevani tasapelissä ahdistuksen ja sen takana piileskelevän paniikin kanssa. Ahdistuksen tuoma hiki valui otsallani ja tarkistinkin, että taskussani oli vaadittavat kolme paperia sen pyyhkimiseen. Nimenomaan kolme, ei sen enempää tai vähempää.
Lopulta kymmenen minuuttia myöhemmin, kaikki tuntui olevan kunnossa. Tai vaikka ei olisi ollutkaan, niin sain taisteltua eteeni tangon ja siihen kuuluvat painot. Kohta rauhoittuminen olisi täällä ja tiesin kahden ensimmäisen sarjan jälkeen olevani voittaja. En edelleenkään välittänyt liikunnan tuomasta hyvästä olosta, vaan siitä, että se hiljentäisi äänet päässäni ja saisin olla taas aivan rauhassa omana itsenäni.
Onneksi noita oloja tulee yhä harvemmin. Ennen koko päiväni saattoi mennä noin ja se oli helvettiä, jatkuva paniikki ja ahdistus, kun alkaa syömää miestä ja hänen mieltään.
Nyt oloani voisi verrata tupakan polttajaan, joka on lopettanut savuttamisen. Rööki kyllä huutelee sinulle vielä vuosienkin jälkeen ja kutsuu luokseen, mutta se tekee sen yhä harvemmin. Niin toimii myös ocd, kun siitä pääsee eroon.
Voimia kaikille, jotka taistelette masennuksen, työuupumuksen tai pakkomielteisen tarkistamisen kanssa! Minä voitin vuosien jälkeen taistelun, sekä palautin suurimman kotrollin elämääni. Niin teet myös sinäkin. Aikaa se vie, mutta tee kaikkesi, ettei itsesääli, ahdistus ja paniikki voita sinua.
Ps. Aito ajatus löytyy myös instagramista
Tähän ei voi laittaa muuta kuin ”syrämmen”, vaikka vähänhän se menee imelän puolelle.
<3
Enköhän minä kestä sen, kun tuollaisen tekstin menin vääntämään. 😂
Ihanan innostava ja lohduttava kirjoitus! Vaikka oma taisteluni onkin ahdistusta ja fobioita vastaan, voin samaistua kirjoittamaasi. Mahtavaa, että olet päässyt ohjaksiin elämästäsi ja löytänyt keinoja ylläpitää tasapainoa.
Rohkea kirjoitus rohkealta mieheltä! Itse olen päättänyt, että tänä syksynä en anna elämänhaluni valua katuviemäriin sadeveden mukana. Ennen kesän loppu sai miettimään vakavissaan köyden ostoa tai junan alle menoa, mutta nyt en anna niiden ajatusten saada valtaa.
Iso halaus! Pysy voittajana! Minäkin yritän. 🙂
Pienistä asioista se lähtee. Ei sinun tarvitse muuttaa elämääsi hetkessä erilaiseksi. Jossain vaiheessa sitä sitten huomaa, että aurinko lämmittää kasvoja erilailla, kaikki on kauniinpaa ja ajatuskin kulkee ihan erilailla.
Jos joku hienompi arvostelisi elämääni nyt, niin hän sanoisi minun olevan edelleen pohjalla.Ehkä niin, mutta ainakaan en ole enää väsynyt, masentunut, ahdistunut ja täysin poissa pelistä. Se, että ajattelu toimii, on enemmän kuin uskallisin koskaan edes toivoa.
Mitä taas rohkeuteen tulee, niin myönnän sen vain siltä osalta, että jouduin ja joudun hieman edelleen taistelemaan esimerkiksi blogin kirjoittamisen ja harrastusten kanssa. Ocd vainoaa minua, mutta ainakin minulla on nyt voimaa ja kykyä taistella sitä vastaan. Tämä kirjoittaminen on minulle yksi niistä pienistä asioista, joilla kamppailen kohti parempaa huomista.
Mene siis sinne, missä hieman ahdistaa. Onni asuu nimittäin sielä!
Mahtava kirjoitus! Ja onnittelut saavutuksistasi sekä paljon tsemppiä eteenpäin! 🙂
Kiitos kehuista 🙂 Olen kyllä ujo ottamaan niitä vastaan, mutta silti ne lämmittää aina ❤️
Hienoa, että sinä käsket nyt ja olet voittaja 🙂
Sinä olet tilojesi hallitsija ja siinä palatsissa asiat menee sinun, kuninkaan, määräysten mukaan 🙂
Rohkea, rehellinen ja tärkeä aihe! Ihan sun parhaita tekstejä!
Mukaansavievä kirjoitus jälleen kerran. Todella hieno ja tärkeä kirjoitus, jos joskus tulee vertaistuen etsiminen ocd liittyen jonkun kanssa jutteluun osaan nyt suositella tätä kirjoitusta. Hienoa että näistä kerrotaan ja levitetään tietoa 🙂
On äärimmäisen tärkeä, että kirjoitat, avoimesti ja rehellisesti. Se auttaa monia muita ymmärtämään, mitä heitä vaivaa, ja miten sen yli pääsee. Kiitos!
En näe syytä, miksi en kirjottaisi. Jos joku katsoo minua sen jälkeen oudosti, niin katsokoot. En minä ole silloin se, joka ei ymmärrä.
Olen ujo, mutta tätä en häpeä. Kiitos bloggaamisen tuoman rohkeuden.
Kiitos rehellisestä ja silmiä avaavasta postauksestasi! En ole koskaan tiennyt, miltä ocd oikein tuntuu, mutta kirjoituksesi kautta sain siitä jonkinlaisen kuvan. Sitä on terveenä vaikeaa käsittää, mutta esimerkkiesi avulla voin kuitenkin ymmärtää, miltä se voi tuntua.
Tuosta tekstistä puuttuu paljon ahdistusta ja paniikkia. Onneksi pystyn jo elämään tämän kanssa ja hallitsemaan sitä.
Sen verran ihmiset ovat olleet kiinnostuneita tästä, että ehkä kaivan vielä vanhat tekstit esille, joissa kerroin niistä pahimmista ajoista
Kiitos hyvistä kirjoituksista, sinun blogia on kiva lukea. En yleensä kommentoi, mutta tämä teksti osui ja upposi.
En tunnistanut ajoissa työuupumistani, joten se varmaan johti vakavaan masennukseen. Vakava masennus taas toi mukanaan juuri sinun kuvailemiesi tyyppisiä pakko-oireita. Jos esim. minun piti laittaa auton ovet lukkoon, en voinut luottaa siihen että ne olivat lukossa. Saatoin jäädä pitkäksi aikaa auton viereen vain renkuttamaan kahvaa ja lukitsemaan ovia uudestaan ja uudestaan. Tai kun kävin vessassa, piti mennä monta kertaa tarkastamaan vessanpönttö, sillä olin aivan varma etten ollut vetänyt sitä tai pessyt käsiä tai tai tai.. Tässä vain muutama esimerkki. Pikkuhiljaa tässä ollaan jo onneksi voiton puolella, mutta vieläkin välillä tuntuu kuinka pelko, ahdistus ja masennus yrittävät saada otetta.
Mutta siis syy miksi halusin kirjoittaa oli kiittää sinua. Iso kiitos ja voimia myös sinulle!
Sen takia kirjoitankin toisinaan näitä ocd-tekstejä, että saisin ne joskus osumaan uupuneille ja uupuville. Tiedän kyllä, että itse en olisi hurjina työaikoina välittänyt yhtään, vaikka joku olisi varoitellut, mutta ei se estä minua yrittämästä.
Lisäksi muistan, kuinka pelottavaa ja yksinäistä se oli alkuun, kun en tiennyt mitä pakkomielteet olivat. Luulin sekoavani ja se on se vaihe, jonka haluaisin saada ihmisiltä pois. Siitä alkaa sitten pitkä taistelu, joka on voitettavissa. Ei välttämättä kokonaan, mutta niin, että elämä on taas ihanan siedettävää.
Kiitos itsellesi viestistä. Annoit minulle taas yhden syyn kirjoittaa lisää, kun sain tietää tekstin menneen sydämeen asti. 🙂
Vaikka eihän nämä minun kirjoitukset aina niin fiksuja ole 😂