Ocd. Parantuminen.

Ocd, pieni painajaiseni.

Vähättelyä, tiedän hyvin.


Blogini yksi suurista aloituksen syistä, oli itsensä haastaminen. Ocd painoi päälle jokaisella elämän osa-alueella, oli laitettava vastaan. Tuskan hiki valuen, tein ensimmäiset tekstini, kokien vain ahdistusta ja häpeää. Olisin naurunaihe, jollen olisi täydellinen.

Miksi? En tiedä. Harvoin ocd antaa selkeää kuvaa ongelmista


Tuosta on muutamia vuosia, joten on hyvä hetki käydä läpi, mikä auttoi voittamaan pahimman tarkistelun. Kumpi selvisi voittajana, minä vai ocd?
En kirjoita tekstiä siinä mielessä, että olisin pätevä neuvomaan kohti parempaa elämää. Ocd näyttäytyy monella eri tapaa, mikä toimi minulla, ei välttämättä tee sinusta tervettä. Tarinoita on monia, tämä on minun.

Tunteisiin

Olisinko selvinnyt, jos tarkastelu olisi levinnyt kodin elämään? Paikkaan jossa sain tehdä pahimman virheen, siirtää vastuun muille. Tällä tarkoitan mestarillista väistelyä, pääni käskiessä tarkistaa kaiken. Tuttu on helppo laittaa katsomaan ongelman kohdetta, ollen itse tekemättä mitään. Kiitos sanoisi ocd tässä kohtaan, kasvaen kasvamistaan.


Ehkä jäin henkiin, koska lopetin kaiken itseäni rasittavan? Aivan kuin olisin joutunut opettelemaan uudelleen kävelemään kohti arkea, kohti elämää.
Enkä liioittele, olin sekaisin. Ihmisraunio, joka kärsi työuupumuksesta ja masennuksesta. Lajissaan pahimman laatuisista, en pienestä väsystä, joka korjaantuu muutaman kuukauden levolla.

En halua kokea enää hetkeä, jossa löydän itseni käpertyneenä työpaikan nurkkaan. Kaipaanko myöskään kasvoilleni tekohymyä, kun energia riitti juuri ja juuri tervehtimiseen? Sitä häpeällistä itsepetoksen irvikuvaa, joka esitti läheisyyttä. Päättele vastaus tekstistäni itse.


Älä luule, että vähättelin lievän uupumuksen tunteita. Olit viisaampi, ymmärsit levätä ajoissa.
Ymmärrän, että sairaslomasi tuntui pitkältä, mutta oliko se oikeastaan sitä? Kun katsotaan kokonaisuutta, ei tuota pientä lepoa lopulta huomaa. Mitä se oikeastaan oli, kun tarkistetaan työpäiviesi määrää kymmenen vuoden kuluttua?

Hymy, tuo kaunis asia. Mutta onko se koko totuus?

Lääke joka toimii

Kirjoitin vuosia sitten elämän kuplasta. Allekirjoitan ajatuksen vielä tänäkin päivänä.


Lyhyesti kerrottuna, kuvittele itsesi kuplan sisään, se on pieni mielipiteesi arjesta ja maailmastasi.

Kun masennus tai ocd kurittaa, alkaa tämä kupla kutistumaan. Lopulta elintilasi käy pieneksi ja tukalaksi, tarvitset lisää happea ajatuksillesi.
Mikä tähän auttaa? Pienin askelin eteenpäin vievä venyttely. Mieti tarkkaan, mihin voimasi riittävät. Älä yliarvioi, on väärä hetki olla superihminen. Jos energiasi riittää tänään ulkonakäyntiin, on se riittävä venyminen sohvalla makaamisesta. Ehkä vähän ajan päästä jo pyöräilet, käyt kaupassa tai tapaat ihmisiä?

Muista, pienin askelin. Älä ahnehdi. Kuplasi venyy kyllä hiljalleen, malttia se vaatii.


Alkoholista en käy kirjoittamaan pitkästi. Jos haluat pahentaa oireita, mutta koet sen juomisen arvoiseksi, anna mennä vain. Ehkä olosi ei alunperinkaan ollut toivoton?
Toisen epäsuositun idean jätän myös väliin. Väliäkö sen toimivuudesta, moni näkee punaista pelkästä ideasta. Kyllä, puhun liikunnasta, omalla kohdallani kuntosalilla käynnistä. Nimenomaan raskaat nostot tekevät ihmeitä.

Jälleen kerran, en ole pätevä väittämään mitään. Kerron sen, mikä toimi kohdallani.

Olisin loukkaantunut, jos harrastamista olisi suositeltu pahimman masennuksen aikana.


Liike on lääke. Lääke on liike.

Mutta ei masentunut jaksa liikkua. Ei paha ocd salli mennä ihmisten ilmoille.

Olen erimieltä. Ocd on taistelu, väistelemällä et pääse koskaa voitolle.

En väitä, että olisi ollut mukavaa tuijottaa harhoissaan kuntosalin vessan peiliin, kuvitellen kaiken olevan väärin. Tuntui, ettei vaatteiden puhdistamisesta, vesipullon täyttämisestä tai vinojen partakarvojen tarkistelusta meinannut tulla loppua. Kauhistuttava hulluus, kun samalla tietää kaiken olevan turhaa.

Jälkeenpäin asia naurattaa, silloin ei.



Mutta miksi menin kuntoilemaan? En lihasten, en voiman, vaan pääni takia. Punttien nostelu oli itsetunnolle, kuin täydellisten vatsalihasten saaminen ulkonäölle. (Itse en jälkimmäisiä saanut).

Mutta enkö juuri käskenyt ottamaan rauhallisesti? Mihin kuplan hidas venytys katosi? Ei mihinkään.
Pienin askelin hyvä ystäväni. Harjoitusmäärät ja kunnon nouseminen on alkuun toissijaista. Tee mihin pystyt, silloin kun pystyt, itseäsi kevyesti haastaen.
Jos päivän haasteesi on saada kahvit keitettyä, tee se. Jos suihkussa käynti, tee se. Jos se on puolikas maratoni, tee se. Kunhan vain voitat itsesi pienin askelin.

Suurta parantumista ei ole tulossa tänään, ei huomenna, eikä ensi viikolla. Se tulee kyllä, mutta hitaasti ryömien. Laske hänet sisään, samalla kun heität väsyneen ja painavan masennuksesi ovesta pihalle. (ocd, sama tarina)


Vihjasin otsikossa lääkkeistä. Käydään tämä lyhyesti läpi.

Pahoittelen, en voi kirjoittaa elämää pelastavasta ihmeestä. Tukitoimena lääkitys toimi mainiosti, niin kuvittelen. En voi kaiken sen sekavuuden keskeltä sanoa, mikä osa parantumisestani kuului masennuksen tai työuupumuksen katoamiseen. Väitän, että kohdallani aika ja lepo toimivat, lääkitys ei.

Älä kuitenkaan pelkää pillereitä. Masennuslääkkeet eivät muuta ihmistä kuolaavaksi olioksi. Ne ajat ovat menneisyyttä.



Kiitos käynnistä blogissani

Elin elämää, jossa ocd muutti kuuden tunnin työpäivän kuuteentoista tuntiin.
Muutamaan vuoteen, en ole haaveillut työskentelystä, enkä haaveile vieläkään. Se mitä olen saavuttanut, on rauhallinen arki, jota ocd ei kurita. Tasaista ja tylsää, kyllä. Voittaa joka tapauksessa ahdistavan tarkistelun.

Miksi ei töihin? Tuntuu, kuin paineensietokyky olisi mennyttä. Fyysinen tai henkinen väsymys palauttaa tilaan, jossa ocd tulee vahvana takaisin. Ei kai se koskaan mihinkään mennyt, nukkuvaa karhua ei vain kannata herättää.


Ehkä vielä joku päivä. En suostu sanomaan, ei koskaan.

3 thoughts on “Ocd. Parantuminen.

  1. Rohkea kirjoitus! Kiitos, että kirjoitit tämän, vaikka asia on hyvin henkilökohtainen ja vaikea. Olet tosi rohkea!
    Samalla, kun kerrot omasta toipumisestasi, annat toivoa muille. Itselläni se suurin peikko on masennus. On päiviä, jolloin olen täysin sen armoilla ja varma, ettei elämäni tule koskaan tästä paranemaan. Mutta on myös niitä parempia päiviä! Uskallan toivoa ja uskallan jopa ajatella tulevaisuutta (synkimpinä aikoina tulevaisuutta ei ole olemassa).

    Kuten sanoit, pikkuhiljaa! Armollisuus itseään kohtaan on vaikeaa, mutta se auttaa. Tsemppiä Sinulle! Ja hatunnosto rohkeasta, rehellisestä kirjoituksesta! <3

    • Uskon, että avoimuus auttaa. Väsymys ja masennus luo häpeää, joka pahentaa tilannetta. Tuollaisen kuvan olen saanut ihmisten kertomuksista.

      Esimerkillä tarkoitan tapauksia, jotka korkeintaan heiluu pahan masennuksen rajamailla.
      Kevyt masennus kuuluu taas elämään, johon monesti toimisi apuna elämän muutokset. Vaan eipä kukaan sitä uskalla sanoa ääneen. Ei edes lääkärit, jotka määrää masennuslääkityksen joka vaivaan.

      • Kyllä! Lääkitys on kaksiteräinen miekka. Itselläni masennuksen syy/seuraus on vakava unettomuus. Sain siihen lääkityksen ja se auttoikin- uneen. Muuten lääke vaan pahensi laamaantumisen, saamattomuuden ja sekavuuden tunteita. Jätin lääkkeet pois omin luvin (vierotus oli helvettiä) ja nykyään otan lääkkeet vain valvottuani monta yötä putkeen.

        Nyt, kun kevät on tulossa (toivottavasti, joskus), on elämässä taas valoakin. Ulkona liikkuminen lisääntyy sitten, kun ei enää tarvitse kahlata lumessa ja se on aina hyvä asia. Auringonpaistetta päivääsi! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

%d bloggaajaa tykkää tästä: