Pieni tarina siitä, miten kauppaan lähtö voi olla yllättävän vaikeaa. Minä niin rakastan sinua ocd. 😃
Joskus kaikki voi olla vähän hankalaa, joten tästäpä pieni pala minun arkea piristämään päivääsi.
Tämä on luultavasti sinun tyylisi lähteä ostoksille.
Reppu ja pankkikortti.
Avaa reppu.
Laita kortti repun sisälle.
Sulje reppu.
Laita reppu sekään ja poistu ulos.
Kuulostaa helpolta eikö vain?
Tai sitten voit tehdä sen minun tyylillä.
Reppu ja pankkikortti.
-Onkohan tämä nyt oikea kortti?
-On se, tiedän sen aivan varmasti.
Etsin silti kaikki muut kortit pöydälle, kirjastokortista lähtien, tarkistaakseni ne läpi. Ei sitä koskaan tiedä, jos se olisi joku toinen näistä kymmenestä vaihtoehdosta.
Aikani valikoiden päädyn ensimmäiseen vaihtoehtoon ja laitan muut kortit sivummalle, koko ajan niitä epäilevästi mulkoillen.
-Mitä jos se sittenkin on tuo toinen kortti?
Avaan repun ja laitan kortin sen taskuun, jonka suljen huolellisesti. Muistan toki tarkistaa viiteen kertaan, että vetoketjuun ei jäänyt aukkoja.
Tyytyväisenä laitankin sen nyt selkääni ja päätän lähteä. Tosin en minä lähde, sillä päässäni kuuluu vain ahdistava hälytys, joka vaatii katsomaan sisältöä, jotta kortti on varmasti mukana.
Olihan se siellä, kuten epäilin. Suljen siis vetoketjun uudelleen päättäväisesti. En minä hyvää mieltä tunne suorituksestani, sillä minun on katsottava uudelleen repun sisälle.
-Mitäs jos kortti on kadonnut sieltä?
Kun olen pari kertaa tehnyt edellisen tarkistuksen, alan olemaan valmis lähtöön. Minua ahdistaa, mutta tiedän tämän olevan vain normaalia arkea minulle.
Hieman kiroten puristelen vielä repun pintaa, jotta tuntisin kortin reunat, samalla vakuutellen itselleni
-Ei tässä mitään hätää ole
-Voitan kyllä tämän ahdistuksen nyt ja tässä.
Vihdoin saan repun taas selkääni, mutta otan sen pois heti sieltä, laittaakseni sen taas pöydälle.
-Ei hitto, kyllä minä sen kortin laitoin reppuun, mutta katsotaan vielä kerran.
En edes ylläty löytämäni kortin takia, mutta oli oltava varma sen mukana olosta.
Nyt tunnen vihdoin voittaneeni itse aiheuttamani ahdistuksen.
-Mutta miten se repun vetoketju olikaan?
Sitä siis taas nykimään, koko ajan kasvavan ahdistuksen kanssa. Muistan myös tarkistaa repun päällisin puolin, ettei siinä ole reikiä, josta kortti pääsisi tippumaan.
Toteankin sen ehjäksi ja harkitsen lähtöä.
-Mutta mitäs,jos se reikä on taskun sisäpuolella?
En tiedä onko se edes mahdollista, mutta tarkistettava se on.
Avattuani vetoketjun totean repun ehjäksi ja tarkistan vielä salaa, että kortti on tallessa.
Ahdistuneena suoritan kiinni laittamisen muutamaan otteeseen ja saan tämän jälkeen repun taas selkääni.
Urheasti lähden kohti ulko-ovea ja päätän tämän tarkistamisen olevan nyt tässä. Silti käden koskettaessa ovea, paine sisälläni vain kasvaa, vaikka kuinka yritän voittaa sen. Lopulta nöyrryn ja tarkistan kortin olevan mukana.
-Tämähän meni tällä kertaa helposti, huokaan tyytyväisenä, kun vihdoin pääsen lähtemään ulos asunnostani viimeisen tarkistuksen jälkeen.
Ei se vaikeaa ole, vai mitä?
Tällaista minulla ei ole, mutta ahdistus muuten. Siitä kirjoittelenkin itse blogia myös. Ahdistuksesta ja masentuneisuudesta. Asunnosta lähtö on ”helppoa”. Olen neuroottinen vain kotiavaimien kanssa. Suljen oven ne kädessäni koska en luota, että ne on taskussa…
Tsemppiä sinulle!
Olen nähnyt tuon asian kanssa pahempiakin aikoja, joten nykyisin voin jo hieman nauraa asialle. Olenkin siksi kirjoittanut tekstejä jotka kannustaa ihmisiä, joilla ei ole niin helppoa ocd hommien kanssa.
Tsemppiä tässä tosin vielä tarvitaan, joten kiitos siitä!
Ei blogini tietysti pelkkää ocd asiaa ole, mutta silloin tällöin tykkään aiheesta muutaman rivin kirjoittaa. Olisi kauhean tympeää pitää blogia vain masennuksesta tai pakko-oireista. Kyllä hauskaa pitää silti olla. 🙂