Ocd, masennus ja uupuminen. Ajatuksia näistä eroon pääsemiseksi.
Blogin synttäriviikko jatkuu kirjoittajan lempiteksteillä. Tänään julkaisen uudestaan kirjoituksen, joka tuntui aikoinaan hyvältä tehdä. Hyvältä siksi, koska halusin jakaa toivoa ympärilleni. (Julkaistu 19.11.2020)
Allekirjoitankin edelleen kaikki ajatukset, joita olen tuonne alle kirjoittanut. Onneksi osa niistä tuntuu nykyisin jo kaukaisilta, sillä en enää elä pelkästään masentuneen ja uupuneen elämää.
Masentaako? Vituttaako?
Mikäli vastasit jälkimmäiseen myöntävästi, onnittelen sinua. Olet saavuttanut tunteen, joten nauti siitä. Sinulla on pohja, jonka päälle rakentaa jotain uutta ja parempaa.
Älä edelleenkään luule, että sen täytyy olla jotain mullistavaa. Sinun ei todellakaan tarvitse muuttua siivoojasta lääkäriksi ennätysajassa.
Kuvittele siis eteesi Legoja iso kasa, joista jokainen on jonkinlainen mahdollisuus elämässä. Pieniä asioita joita arjessasi vastaasi tulee, vaikka et uupumuksesi keskeltä niitä näe. Rakenna nyt näistä palikka kerrallaan itsellesi jotain, ja huomaat joku päivä saaneesi jotain pientä ja hallittavaa kasaan.
Selitän tätä hieman nyt tarkemmin. Asut pienessä kuplassa pääsi sisällä, ja niin asia vain on. Älä yritä murtaa kuplaa väkisin rikki, sillä siinä et tule onnistumaan. Pikemminkin venytä sitä hieman ja saat pikkuhiljaa lisää tilaa hengittää.
Samainen ajattelu toimii yrittäessä paeta ocd-maailmaa. Huonona päivänä vain kamppailet ja yrität selviytyä eteenpäin. Koeta saada pieniä voittoja myös silloin, jos voimavarasi riittävät.
Oman kokemukseni mukaan se on lähes mahdotonta, mikäli ocd pommittaa koko päivän. Väsyyhän maratonin juoksija myös pitkällä matkalla. Alkumatka on varmasti helpompi, kuin maaliintulo.
Hyväksy siis väsymys, äläkä ruoki siitä pitävää petoa. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei ole sitä.
Ryhdistäydy, äläkä kitise!
Joku miettii varmasti, että ei voi olla noin vaikeaa. Ryhdistäytykää!
Voihan se noin olla, epäilen joka tapauksessa vahvasti. Jotta ymmärtäisit, esimerkkinä kehoitan sinua kritisoiva ystäväni ottamaan nyrkkeilyhanskat käteesi ja lyömään säkkiä.
Hyvä selvisit luultavasti ensimmäisestä erästä oikein mainiosti!
Alkaa toinen erä ja alat jo luultavasti samalla reippaalla tahdilla väsymään. Kroppasi liikkuu juuri ja juuri, olet silti tahdonvoimalla todennäköisyyksiä vastaan sankari ja selviydyt erästä. Loistavaa!
Nyt huohottaen ja hymyillen tunnet hyvää mieltä hetken, kunnes tajuat seuraavan erän alkavan. Heräät tietoisuuteen, jossa erä neljä, viisi ja kuusi ovat tulossa. Tahti olisi pidettävä samana, mutta kroppasi tekee sen mahdottomaksi.
Käännä tuo sama ajatuksiisi. Taistelet pakonomaista rutiinia vastaan erän tai ehkä kaksikin. Mitä tapahtuu, kun seuraavat erät saapuvat? Luultavasti häviät kamppailun siltä päivältä.
Pieniä tekoja
Palaan tässä kohtaa edellä olevaan Lego-ajatteluun, tai oikeastaan sen kaltaiseen mielikuvaan pienistä teoista.
Kuplasi on nyt savun täyttämä, josta näet hetkittäin pieniä väläyksiä kadonneista voimastasi ja muusta maailmasta. Tässä kohtaa tulee pelastuksen aika. Pieni kirkkauden hetki riittää, usko tai älä.
Omaan kokemukseeni lisättiin burnout ja vakava masennus, joten en voinut puhua kovinkaan tuoreesta ajattelusta. Oma kuplani oli savua täyteen puhallettu pallo, josta ulkomaailmaa ei näkynyt. Vankila jonka olin päähäni rakentanut.
Mutta mennään nyt ajatuksessa eteenpäin.
Venytä kuplaasi selkeyden kohdalta ja tee itsellesi lisää tilaa hengittää. Savu voi sen hetkiseksi taas myöhemmin sumentaa, mutta älä murehdi. Olet saanut joka tapauksessa lisää tilaa, vaikka et sitä heti tiedosta. Kun tarpeeksi tökit kuplaasi, alkaa sen pinta-ala vihdoin kasvamaan niihin mittoihin, että asialla alkaa olemaan merkitystä.
Esimerkkinä voisin ottaa niinkin pienen asian, kuin ulkona kävelyn. Olet oikeasti masentunut, uupunut ja voimaton. Saat itsesi kuitenkin pihamaalle ja tunnet edes pienen hetken jotain. Ei sen tarvitse paljoa olla, mutta enemmän se on kuin se, mitä aikaisemmin tunsit. Olet siis venyttänyt ajatusmaailmaasi.
Voit toki yrittää moukaroida kuplaasi kunnon iskuilla, mutta miten voimaton sen tekee?
Ehkä joku ulkopuolinen, kuten psykologi voi antaa hieman apua venyttämällä sitä sen ulkopuolelta, mutta olet itse vastuussa kaikesta kovasta työstä..
Monesti olen törmännyt vain ikäväkseni lääkäreihin, joiden mielestä esimerkiksi työelämässä roikkuminen on parasta apua mitä ihminen voi saada. Näin varmasti on, mikäli olet pitkään ollut kotona tekemättä mitään. En kuitenkaan usko, että jos ihminen on väsynyt, niin vaikka puolikkaan työpäivän tekeminen auttaisi yhtään mitään.
Se vaatii oikeasti voimaa, että saat tuosta ratkaisusta jotain irti. Jos sinulla on voimaa, pystyt venyttämään elämän kuplaasi lisätyllä vapaa-ajalla, täyden työpäivän sijaan.
Käytä siis omaa päätäntä valtaasi, jos sinusta tuntuu väärin autetulta.
Tämäkään ei helppoa ole, jos olet täysin voimaton. Anna muiden säheltää apunasi ja yritä saada niitä pieniä voittoja irti. Unohda muiden toiveet, sekä vaatimukset olosi suhteen, ja tee vain se mihin kykenet.
Siis mitä jos ei niitä voimia ole?
Palaa lähtöruutuun. Hyväksy, että sinulla on mahdollisesti masennus, ocd tai olet uupunut. Niin kauan kuin olet tilassa, jossa vihaat ja suret omaa tilaasi tai vielä pahempaa, että et jaksa tai ymmärrä tehdä edes sitä, työelämä ei todellakaan ole sinua varten.
Nollaa tilanne. Sinun ei tarvitse olla maailman tehokkain työntekijä, perheen äiti tai isä, tai oikeastaan lähellekkään paras yhtään missään.
Se, että muut ovat tehokkaita ja onnellisia koko ajan, on harhaa. Unohda se mitä haluat olla ja keskity vain siihen, mitä sinun päässäsi vielä on.
Jos tilanne vaatii, luovu niin monesta päätäsi rasittavasta asiasta, kuin mahdollista.
Ei, sinun ei ole pakko olla töissä.
Ei, sinun ei tarvitse olla superäiti.
Ei, sinun ei tarvitse harrastaa kaikkea vapaa-aikaasi.
Oikeastaan sinun ei tarvitse edes tiskata tänään, jos energiavarasi ovat sitä mieltä.
Pienistä teoista se lähtee. Tänään jaksoit keittää itsellesi kahvia, joten nauti siitä. Ehkä huomenna teet jotain muuta?
Toisena päivänä saatat jaksaa heilua hullunlailla, ja seuraavana olet taas se harmaan masentunut raato sohvalla. Se on aivan ok!
Kuten aikaisemmin olen kirjoituksissani todennut, minulla paraneminen lähti noista pienistä ajatuksista. Kaikkea ei ole pakko tehdä, niin kuin yhteiskunta on sanonut.
Itse taistelin työpaikallani loppuun asti, ja tällä todellakin tarkoitan loppuun asti. Jos olisin jäänyt itku- ja paniikkikohtauksista kiinni toisille jo vuosia aikaisemmin, olisin joutunut sairaslomalle hyvin nopeasti. Puhumattakaan ocd kohtauksista, jotka opin peittämään turhan hyvin.
Minut kyllä tiedettiin väsyneeksi ihmiseksi, mutta muuttumalla robotiksi työmaalla, pystyin lihasmuistilla viemään työpäiväni läpi.
Se olinko ajatellut enää vuosiin, on muu asia. Päässäni oli vain ajatus tehdä vielä enemmän töitä, vaikka pääni ja ruumiini yritti kertoa minulle vuosia jotain aivan muuta.
Väheksyä voit halutessasi luovuttamista paranemisen keinona, ja se on sinun oikeutesi. Joskus mielestäni ihmisen on vain hyvä pysähtyä ja miettiä omia valintojaan hetken. Tai pohtia sitä, pystyykö enää edes pohtimaan?