Mitä päivääni kuuluu?

Kiitos ideasta kirjoitukseen MINNIS ja SUTTASTIINA

KELLO 9.00

Silmäluomeni rapsahtelevat auki unisen kuonan pitäessä ne kiinnitettynä. Tunnen vain, kuinka vanhentunut unihiekka tipahtelee lakanan päälle, joka on jo valmiiksi päällystetty koirankarvoilla ja pienellä määrällä kuolaa.

En tiedä onko kuolaaja ollut minä vai koira? Enkä oikeastaan edes välitä syyllisestä, aivotoiminta ei ole vielä saavuttanut tajuntaani.

KELLO 9.10

Oudolle haiseva aamuvirtsa on valunut pönttöön ja tiputan lasiin vitamiiniporeen. Aamu olisi pilalla ilman tuota pientä päivän piristystä, sillä se herättää nopeammin kuin kahvi. Ei sillä, että minulla mihinkään kiire olisi, saan olla kuntoutustuella kotona vielä syksyyn asti. Juhlistankin tätä heittämällä päivittäiset lääkkeet turpaani.

Onneksi kevyt aamuinen seisokki oli kerennyt jo laskea ennen vessaan menoa. Vaikka vehkeeni ei ole kaikkein isoin, niin kuseminen on hankalaa sen osoittaessa päinvastaiseen suuntaan. Ehkä tästä tulee ihan hyvä päivä, kun elämän pienet onnistumiset alkavat jo nyt?

KELLO 10.10

Saan vihdoin juotua toisenkin kupin teetä, niin kuin joka aamu. On pakottauduttava tekemään jotain hyödyllistä pian tai ainakin esitettävä sitä. Kuinka haluaisinkaan nukahtaa uudelleen.

KELLO 11.25

Vihdoin jotain hyödyllistä liikettä havaittavissa! Olen yrittänyt sulattaa kuumassa suihkussa ihrojani siinä onnistumatta. Sentään etova hiki ei haise enää pahalle kainaloissani, joten lasken olevani voiton puolella. Pilaan kylläkin tämän tunteen laittamalla halpaa deodoranttia kainaloon.

Ihmeen kaupalla selviän myös lopulta pukeutumisesta ja seison bussipysäkillä. Myönnän, että minua hieman kehtoottaa, mutta itseäni piiskaten olen päättänyt selviytyä kuntosalille. Voin näin päteä loppu päivän tehneeni jotain, mutta oikeasti kaipaan vain sitä oloa, jonka kuntosali tuo. En nyt tarkoita sitä väsynyttä voittaja fiilistä, vaan oloa kun pääsen kotona päiväunille.

KELLO 13.30

Kuntosalin ovi sulkeutuu takanani ja sisältäni höyryää tyytyväisyys itseäni kohtaan. Olen edelleen heikompi, kuin keskimääräinen nuori neito, mutta en anna sen häiritä. Voitin sentään itseni ja kävin ulkona.

Ovathan nuo pienet vaaleanpunaiset käsipainot toisaalta söpöjä. En haluaisi edes niitä isompia ruosteisia nostella. Niin ainakin vakuutan itselleni.

KELLO 14.30

Linja-auto haisi normaaliin tapaan pahalle ja olen tyytyväinen matkan lyhyyteen. Pieni oksennus pyöri vatsassani bussin liikkuessa, mutta epäilen edessä istuvan herrasmiehen olevan jo astetta pidemmällä. Ainakin lemu on sitä luokkaa.

KELLO 17.00

Tajunta palaa normaalille tasolle päiväunien ja pienen aterian jälkeen. Kirjoitankin lyhyen blogin tämän jälkeen tappaakseni aikaa. Oikea syy saattoi olla, että en halunnut vain nousta ylös.

Käytän koiran pihalla ja katselemme, kun pienen sammakon kokoiset rakit yrittävät taas haastaa taisteluun. Mikä siinä onkin, että mitä pienempi koira, niin sitä enemmän sillä on asiaa?

Hauskoja nuo karvaiset oliot silti ovat, vaikka näenkin vastaan tulevien miesten katseissa anteeksi pyytelyä. Ei sen takia, että koirat räksyttävät, vaan sen takia, että tyttöystävä meni valitsemaan juuri tuollaisen koiran, jonka naapurin vanha vihainen kissakin saisi syötyä.

KELLO 20.00

Blogi on valmis, julkaistu ja olen kerennyt myös soittamaan bassoani. Nopeat irvistelyt vielä Instagramiin ja päiväni alkaa olla somessa ohi. Pojan läksyt pitäisi vielä tarkistaa ja olla sen näköinen, että ymmärtäisin niistä jotain. Onneksi nuorimmainen on sen verran fiksu, että korjattavaa harvoin löytyy.

Kohta alkaa päivän paras hetki ja kaikki laittavat turpansa kiinni, samalla kun vetäytyvät omiin huoneisiin nukkumaan. Tytär ei tosin näin tee, sillä hän käy vielä yöllä tekemässä muutaman kerran voileipää. Tämä ei olisi ongelma, mutta kissat heräävät samalla ja helvetillinen ralli on taas päällä.

KELLO 21.30

Asunto hiljenee ja taustalta kuuluu vain vaimon huonon tosi-tv ohjelman äänet. En ymmärrä kuinka joku voi näitä ohjelmia katsoa, mutta onneksi minun ei ole pakko tehdä näin. Katsonkin Netflixin puolelta jotain ja nukahdan kun nukahdan. Minua saa enää ainoastaan häiritä Messengerin puolella pieni kirjoitusryhmäni, muille en vastaa.

Ei minulle toisaalta kukaan kirjoitakaan.