Kun sain ravisteltua kropastani junamatkan tuoman jäykkyyden, pystyin toteamaan onnellisena, olin pitkästä aikaa Helsingissä. Edes juna-asemalla notkuvat ja jaloissa roikkuvat narkomaanit eivät hidastaneet kulkua kohti keskustaa, heidät oli vihdoin vuosien jälkeen saatu siirrettyä syrjemmälle. Ainoastaan yksinäisen alkoholistin huuto kuului pitkin käytäviä, kun vartijat heittivät hänet protestoimaan suojatien puolelle.
Ruma tuo kaupunki oli edelleen, mutta tiesin tottuvani parissa päivässä. Kun kotiinlähtö olisi edessä, näkisin jo kauneuden noiden töhrittyjen seinien takaa.
Kuinka on muuten mahdollista, että Helsingin muotitietoiset citysinkut tekevät ulkonäöllisesti kaupunkiinsa pahempaa jälkeä, kuin sodan aikaiset pommitukset? Näköjään muodikkaan napapaidan ja kädessä olevan Starbucks-kahvinkin kanssa saa rumaa jälkeä aikaa, kun oikein kiukuttaa.
Ensimmäinen päivä
Ensimmäinen päivä sujui Vallilassa ja Kalasataman suunnalla oikein mukavasti. Perhe nautti auringonpaisteesta ja kaikilla oli mukavaa. Nuorimmainen lapsista tosin epäili, että olimme tulleet salaa ulkomaille, koska kukaan ei puhunut Pasilassa suomea.
Pieleen siis meni sitten tämäkin yritys karata suomesta. Yritimme aurinkorannalle, mutta jouduimme Pasilaan. Eivät paikalliset pitäneet siitä, kun levitin aurinkorasvaa ihooni ja kävin makaamaan pyyhkeen päälle ostokeskuksen eteen. Kauhean tuomitsevaa porukkaa!
Aurinko muuten tarttui noin etelässä mukavasti ihooni. Nenäni punoitti matkan jälkeen enemmän, kuin Tallinnassa tehdyn ryyppyreissun jälkeen, vaikka en ottanut tippaakaan alkoholia koko matkalla.
Iltapäivästä notkuimme siis Kalasataman suunnalla ja suuntasimme siitä uimarannan kautta Korkeasaareen. Pienin lapsistamme joutui vain syömään ahdistukseensa lisää sokeria, nähdessään Redi kauppakeskuksen edessä olevan patsaan. Kuka hemmetti on syyllinen siihen päätökseen, että se on myyvän näköistä taidetta?
Pienin asia tuo oli murheistamme, sillä läheisellä parkkipaikalla notkuva kolmekymmentäpäinen teinilauma kivitti autoja ja käyttäytyi uhmaavasti.
Ehkä en vain ymmärtänyt helsinkiläisten tapoja ja tuo oli normaalia nuoren käytöstä? Pitää kai lapsilla olla harrastuksia, joten antaa heidän leikkiä, vaikka meno oli kuin Mogadishun torilla, kivien lentäessä parkkeerattuja autoja kohti
Toinen ja kolmaskin päivä
Toiseen päivää kuului Linnanmäki ja kolmanteen ystävien tapaaminen keskustassa. Kävelykilometrejä tulikin kolmena päivänä kuusikymmentä. Tuohon matkaan kerkesi näkemään paljon hyvää, sekä huonoa.
Hetkeäkään en silti tuosta alueesta ollut kateellinen, vaikka voisin kyllä asua siellä. Lapsia en silti veisi pääkaupunkiin kasvamaan.
Tähän kohtaan haluan kumota huhut raskaudestani. Se, että vatsani on kasvanut ja keinuin kävellessäni, ei tarkoita jälkikasvun saamista. Kyseessä oli vain sporttialushousujen aiheuttama tuska, niiden pinnan repiessä kankuistani ihon irti.
Hieman nuo hiertymät hidastivat menoa, mutta minähän en luovuta. Rakastan nähdä paikkoja kävellen ja siitä tavasta en luovu, edes kankkujen kärsiessä tulehduksesta.
Siitä en vain saanut koskaan varmuutta, kummalla oli punaisempi ahteri, minulla vain Korkeasaaren apinoilla?
Korkeasaari on muuten yksi lempipaikkojani koko suomessa. Se on lähes pakollinen käyntipaikka, pidän mielenrauhasta, jonka tuo alue tuo, jolloin minua ei häiritse edes taustalla oleva väsyneiden lapsien itku.
Vihjeeksi vanhemmille, että kyllä siinä hiljenee niin omat, kuin vieraatkin kakarat, kun uhkaan heittään heidät karhulinnan vesialtaaseen uimaan. Kun aikuiset hoitaa mieltään eläinten parissa, niin silloin ollaan hiljaa!
Kyllä asiat olivat eri tavalla nuoruudessani, sillä silloin itkin, kun en päässyt uimaan karhujen kanssa. Nyt huutaa niin lapset, kuin aikuisetkin, kun yritin kipata hyvää hyvyyttäni muutaman tuntemattoman lapset aitaukseen.
Mihinkään ei ole nykyihminen tyytyväinen. Hyvää tarkoitin, niin aina pitää tulla moittimaan!
Olkaa hetki hiljaa!
Öisin tuntui meteliä riittävän kaduilla, vaikka ei tuo minua häirinnyt. Silloin kun nukun, niin mahani päällä saa hyppiä vaikka lauma kiljuvia lapsia. En käy ääniä kuuntelemaan, kun nukkumatti on käynyt paikalla. Kun unihiekka on jossain korvavaikkujen keskellä, niin uni tulee oikein mukavasti ja saa olla rauhassa. Mitä sitä silmiin tunkemaan, kun näin kaikki äänet kantautuvat tajuntaasi?
Joka tapauksessa, öisin hälytysajoneuvoja tuntui ajavan pillit päällä jatkuvasti. Hyvä puoli tuossa tietysti oli, että se peitti aamulla majapaikkani ikkunoiden alla olevien humalaisten paskat jutut ja yrjöämisen äänet.
Varsinkin heidän ketjuoksentaminen oli aivan uusi näky, mutta kai se on joku hieno stadilainen juttu?
Lajihan menee näin, että ensimmäisellä humalaisella tulee huono-olo ja hän oksentaa. Tämän näkee toinen juopunut, joka oksentaa nähdessään oksennusta, tartuttaen pahan-olon kolmanteen osallistujaan.
Sitä jäin vain miettimään, että kuinka kauas tämä oksennuksesta tehty domino eteni? Vallilasta se lähti keskustan suuntaan, joten jos satuit näkemään sen muutama päivä sitten, niin ihan mielenkiinnosta haluaisin tietää, mihin se päättyi?
No tässä jäi hieman matkakertomus tekemättä, kun aloin pohtimaan kaikkea muuta. Reissu oli kuitenkin lyhyesti kerrottuna tosi hauska ja Helsinki oli toisinaan upea ja kaunis. Kunhan oli vain tarkkana, mistä sitä katsoi.