Kyllä minäkin pelkään

Seuraamani bloggaaja kirjoitti viime viikolla paljon miehisyydestä. Tästä sainkin hänen kanssaan idean, kirjoittaa arjen peloista. Kiva kun tulit lukemaan ja sukeltamaan ajatuksiini.

-Tuo jos lyö, niin minulta lähtee henki. Nauroi valmentaja muille harjoituksissa, samalla kun hän osoitti minua. En vain tunnistanut itseäni tuosta lauseesta, vaikka tiedän olevani hieman isokokoinen.

Oikeasti olen rauhallinen ja lempeä kaveri, niin haluaisin ainakin ajatella. Pelkään ukkosta, kaloja ja naisia, joten en todellakaan ole mikään rohkeuden huipentuma. Toki on paljon muutakin, mitä kammoksun, mutta koen olevani avarakatseinen ihminen. En tuomitse ketään sellaisten tekojen perusteella, jotka eivät tee toisille ihmisille pahaa. Eri mieltä saa ja kuulu olla tässä elämässä.

Lisäksi vihaan väkivaltaa. En koskaan löisi toista ihmistä, muuta kuin henkeäni suojellakseni.

Mitä pelättävää noissa asioissa muka on, että se saa ison miehen päänsekaisin? Minäpä kerron, vaikka se ei ollut tekstini tarkoitus.

Rakastan ukkosta, jos saan olla sisällä siitä nauttimassa. Ehkä koen vain olevani niin huono onninen, että pihamaalla en uskalla olla sen aikana?
Tiedän, että salama iskee minuun välittömästi. Siinä vain peräsuoli tutisisi, kun minusta tehtäisiin luonnon keinoin sähköistä kebabia. Koen olevani raaka karjalais-savolainen versio, tuosta perinneannoksesta.

Kaloja on vihaan vielä enemmän. Uimaan en siis mene, noiden epäilyttävän näköisten olioiden sekaan. Olen varma, että minulla saman tien hauki pohkeessa ja muikut ruumiin aukoissa. Olisin siis taas perinneannos sullottuna kalaa täyteen, kuin muikkukukko Kuopion torilla.

Niin ne naiset! Heistä en uskalla edes oikein kirjoittaa. Menen aina hämilleni, jos edes keskustelen toisen sukupuolen kanssa. Minulle itse asiassa riittää jo se, että joku lähestyy minua aivan viattomasti somen kautta. Käteni tärisevät kirjoittaessa takaisin, sillä en yksinkertaisesti osaa olla normaalisti.
Ehkä pelkään, että he tulevat ja purevat minua? Ehkä toivon sitä? Ihanan sekavaa porukkaa ovat joka tapauksessa.

Olen huomannut, että myös minua pelätään turhaan. Syytän siitä naamaani, joka ei aina ole ilmeeltään positiivisuuden huipentuma. Saatan olla kyllä mitä parhaimmalla päällä, mutta nyrpistelen nenääni kuin missi, jonka hajuaisti haistaa tuoreen paskan.
Älä siis käsitä väärin, sillä yritin vain hymyillä sinulle, en vain onnistunut siinä normien mukaisesti.

Minussa on siis kaksi puolta, jotka eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. On se hiljainen epävarma kaveri, joka ei juurikaan puhu. Ja on se outo esiintyjä, joka uskaltaa tehdä itsestään pellen, vain nähdäkseen ihmisten hymyilevän. Toivonkin, että olet saanut tutustua jälkimmäiseen, se hiljainen kaveri on paljon tylsempi. Niin ainakin kuvittelen asian olevan.

Tämä blogi edustaa monesti sitä iloista puolta, vaikka annan äänen myös sille hiljaiselle miehelle. Älä siis säikähdä, jos törmäät minuun kadulla. En ole aivan niin mulkku, miltä vaikutan. En vain hallitse kasvojeni lihaksia, kuten haluaisin, tai sitten vain pelkään sinua.

Minut saa helposti hämilleen ja en häpeä myöntää sitä. Elämä näyttää kuitenkin opettavan ja itsevarmuus kasvaa vuosien varrella. Minusta ei silti koskaan tule sitä fiksua, filmaattista ja itsevarmaa urosta, joka on kai jonkinlainen tavoiteltava ihanne?

Enkä oikeastaan halua olla edes sitä. Haluan olla vain mahdollisimman rento ja aito. Ehkä vielä joku päivä löydän itseni?

Jos siis luulit, että mies ei pelkää mitään, niin olet todellakin väärässä. Ehkä seuraavaan kirjoitukseen listaankin kaiken mitä kammoksun.