Ei! Suonenjoen bassoluostaria ei ole olemassa, vaikka edellisessä kirjoituksessa niin väitinkin. Aprillipilana se toki meni, mutta sai myös pohtimaan, mikä on vastuuni kirjoittaessa?
Jos aikuiset ihmiset uskovat minun siirtyvän matalia ääniä rakastavien basistimunkkien joukkoon, niin uskallanko kirjoittaa enää mitään? Onneksi en sentään kirjoittanut, että hypätään joukolla kuohuvaan Imatrankoskeen. Siinä olisi vain korona levinnyt, kun moisen massatapahtuman olisin järjestänyt. Kyllä olisi hävettänyt!
Imatra. Sinne kaipaan, mutta en enää päivääkään halua viettää aikaa sen kaduilla. Olen kotoisin sieltä, vaikka osittain uuden henkisen kotikaupungin löysin myöhemmin Savosta.
Mikäli et ole koskaan käynyt Imatralla, niin voin kertoa, että kaupunki on hilpeä karjalaiskaupunki, jossa on patsas itsemurhan tehneille keskeisellä paikalla Imatrankosken sillan vieressä. Minullakin on tuttuja ja puolituttuja jotka ovat kosken kivikkoon päänsä lyöneet. Osa tahalleen ja osa vahingossa, mutta lopputulos on ollut aina sama. Levätkää rauhassa.
Onhan se toisaalta kätevää, kun kaupungin keskustaan rakennetaan paikka, missä voi luovuttaa. Vältettävä on vain aamun ruuhka-aikaa, sillä mikään ei vituta työmiestä enemmän, kuin tukkeessa oleva Imatrankosken silta, kun palomiehet ruiskuttavat alla olevaa kivikkoa ruumiinnesteistä puhtaaksi. Tämän takia kaupunki järjestääkin koskinäytöksen lähes päivittäin kesäisin, jotta saadaan enimmät ruumiit huuhdottua Venäjän puolella.
En tiedä nykytilanteesta, sillä näytöksiä ei jossain vaiheessa remontin takia järjestetty. Suosittelen kuitenkin käymään paikan päällä, mikäli koski kuohuu.
Lempipaikkani katsella virtaavaa vettä, oli aina sillan alla, jossa varpaat lähes kastuivat näytöksen huipentuessa. Tuosta kohdasta tulee mieleeni aina lämmin muisto, kun muistelen mennyttä nuoruutta. Ei se ainakaan pelottanut yhtä paljon, kuin Puijon tornissa käynti. Minusta näet aina tuntuu, että se kaatuu.
Olen sen verran lihomaankin päässyt, että noloa olisi koko harmaa torni romauttaa. Taas tulisi sanomista, kun maamerkki pyörisi pitkin mäkihyppyrinnettä kohti toria. Suuntakin olisi väärä, sillä torilta olisi yhtä pitkä matka kotia, mitä Puijonrinteiltä.
En ole paljoa maailmaa nähnyt, en ole edes suomea juurikaan kiertänyt. Helsingissä kyllä kävin vähän aikaa sitten ja sekin lähinnä vitutti. Onhan tuo ihan kiva paikka, mutta vielä kivempi se oli, kun katselin kotiin lähtevän junan ikkunasta talojen katoavan taakseni.
Riitti se minulle mainiosti ulkomaanmatkaksi, sillä olihan tuo kaupunki, joka oli outo ja kaukana, mutta siellä puhuttiin suomea.
Oikeastaan on tuosta kulunut jo reilu vuosi ja meillä oli pojan kanssa hauska reissu. Vaatii vain tässä iässä jo hieman aikaa, että tokenee tuollaisesta jännityksestä. Ne matkustaa kenellä on rahaa ja halua. Minulla ei ole kuin toista noista, joten matkat ovat jääneet tekemättä.
Edellinen tekstini keräsi ennätysmäärän lukijoita, kiitos siitä. Tämä ei tule niin tekemään, eikä sillä ole edes niin väliä, sillä sain viettää taas mukavan hetken tietokoneen ääressä kahvia juoden.
Väistin siis taas tunnilla sitä, että pitäisi lähteä ulos liikkumaan. Seuraavaksi kaivan varmaan bassokitarani esille ja esitän tekeväni jotain. Vaimokin on nalkuttamatta, kun luulee minun olevan edes jotenkin hyödyllinen.
Nähdään taas seuraavalla kerralla!