Pikainen blogi samalla, kun juon kupin teetä
Joululäski
Näin joulun jälkeen mieleeni hiipi ajatus.
-Pitäisikö hieman laihduttaa?
Mittari näyttää jo 120 kiloa ja olo alkaa olemaan tukala. Se alkaa toisinaan harmittamaan.
Ikinä en ole laihduttanut, mutta nyt se alkaa olemaan lähellä. Olen kymmenen vuoden aikana painanut kaikkea kuudenkymmenenkahdeksan ja nykyisen painoni välillä. Ehkä joku päivä löydän tasapainon tähänkin kohtaan?
Joulun karkit olivat hyviä, enkä kadu niiden syömistä. Syötyä määrää kadun ehkä hieman. Kukaan ei pakottanut vetämään paria pullapitkoa ja muutamaa rasiaa suklaata. Söin ne silti.
En niinkään painon takia kadu ahmimiani herkkuja, mutta kun maha alkaa ottamaan kiinni joka paikasta. En viitsi enää edes kyljelläni maata, kun vatsa vyöryy valloittamaan puolet sohvasta.
Uudenvuodenlupaus
Mieleni tekisi luvata käydä seuraamaan blogissa laihduttamisen edistymistä. En kuitenkaan sitä tee. Tiedän, että mieleni on heikko ja en pysty pakotettuna tekemään mitään. Tiputan siis painoa ”vahingossa”, jos näin sattuu käymään.
Tuosta tulee mielikuva päähäni, jossa huijaan herkuttelija minää muka normaalista tilanteesta. Oikeasti ahdan salaattia naamaan ja elän niin perkeleen terveellisesti.
Tuskin kuitenkaan, ei kuulosta minulta.
Ehkä laihtuisin, jos harrastaisin enemmän liikuntaa? Jotain kivaa, jossa en huomaisi heiluvani hullun lailla. Nyrkkeily toki harkitsin, mutta korona tappoi peruskurssin. Ei siis niitä ihmisiä, vaan ettei kurssia järjestetty. Nyt kieltämättä harmittaa.
Olenko liian ankara?
En.
Jos olo ahdistaa, niin se ahdistaa. Lihavuus on ihan ok minulle, mutta paha olo taas ei. Hyvä paino on saavutettu silloin, kun on hyvä olla itsensä kanssa. Paskat minä ulkonäkö asioista välitä. Jos välittäisin, niin en olisi tällainen pitkätukka hirviö.
No vanhat mummot tykkäävät jostain syystä pitkistä hiuksistani. Ehkä en siis niin pelottava olekaa?
Aamun tee loppuu
Taidan nöyränä laittaa blogini syrjään, kun tuo teekin loppuu. Kiroillen solmin tämän jälkeen kenkäni ja lähden kuntosalille. Se on ihan ok paikka, mutta harmittaa kävellä neljäkymmentäviisi minuuttia suuntaansa kohteeseen. Ei auta silti valittaa, vaan liikuttava on.
Ohjelmassa on siis pieni jumppa ja sen päälle päiväunet. Mikäs sen parempaa.