Katselin tänään, kun lauma vanhempia rouvia piti kylän kerhotuvalla runokerhoa. Hauskaa tuntui olevan, paitsi jollain sekaan joutuneella alkoholistilla, joka jossain hulluuden, humalan ja selvyyden rajamailla, yritti pysyä hereillä kesken kulttuurihetken.
Olisi kai raukka ulos joutunut lähtemään, jos olisi nukahtanut? Nyt kuitenkin taitavasti hän välillä muljautti toista silmäänsä elonmerkiksi. Tämä riitti rouville viestiksi siitä, että mies oli vielä läsnä.
Meinasin sekavin tuntein inhota häntä, kunnes päähäni iski ajatus, kuinka hänellä oli nyt hyvä olla. Oli lämpöä ja seuraa, hetki jolloin kaikki oli hyvin. Vaihtoehtona olisi ollut päihtyminen jossain lumihangessa ja sitä elämää mies sai varmasti elää aivan tarpeeksi. Ei onni kai paljoa vaatinut, jos joutui kamppailemaan olemassa olostaan perusasioiden puuttuessa elämästä?
Vielä enemmän lämpöä sisälläni kasvatti hänen ystävänsä, joka sivummalla käytti tietokonetta. Jos minun olisi pitänyt arvata, niin olisin epäillyt hänen tumputtavan alastonkuvien parissa. Ei kai tuollainen kaveri muutakaan tekisi? Kuinka väärässä olinkaan.
Lähempää näin hänen kirjoittavan jotain. Se oli tarina leipurista, niin olin ainakin huomaavani. Minua suorastaan hävetti omat ajatukseni, sillä kuvittelin hänen vain tummin likaisin kourin hyväilevän itseään, kun hänen edessään oli täydellisiä naisia. Hänkin oli saanut hetken rauhaa ja jotain minkä oli luultavasti jo kadottanut. Hän oli ihminen pienen hetken, eikä pullonhengen kurittama tuhottu sielu. Miehen sisältä pulppusi jotain kaunista, tarina leipurista ja se todella oli jotain upeaa.
Miehet olivat onnellisia, ainakin hetken. He olivat valtakuntamme pohjalla olevaa ainesta, jota kukaan ei halunnut nähdä, silti nyt he olivat kauniimpia, kuin moni meistä. Hetken täydellisyyttä, rikkinäisissä ja haisevissa vaatteissa, eli jossain muussa muodossa mistä olemme tottuneet sitä etsimään. Mitä siitä, jos edellisen vuoden halvat viinit tuoksuivat heidän ihostaan läpi? Nyt elämän hyvä hetki ei vain tuoksunut ambralta.
Ensimmäinen mies ei jaksanut lopulta enää heiluttaa, kuin korvan päällä kasvavaa harmaata karvaa. Ehkä rouvat kuitenkin näkivät saman kauneuden hyvässä olossa, mikä miehellä oli, sillä he antoivat hänen nauttia rakennuksen lämmöstä? Eivät heidän runossa siitä kärsineet, vaikka hajuaisti hieman ärsyyntyikin.
Sitä en tiedä mitä leipurin tarinalle kävi. Tuskin siitä menetyskirjaa syntyi. Jotain hyvää kuitenkin, kun mies sai olla hetken se mitä hän halusi.
Poistuin paikalta, sillä olin asiani saanut hoidettua. Ei käynti turha ollut, sillä olin saanut jälleen opetuksen elämästä. Hyvän päivän voi saada aikaan pienistä asioista. Niin nämä miehet saivat minulle opetettua.
Onnellisuus piileskelee niissä pienissä asioissa ja on hetkestä kiinni. Kukaan ei ole koko aika onnellinen tai onneton, mutta joka hetki tuo uuden vaiheen. Se onkin elämää 🌞