Kirjekaveri. Ystävyyttä arjessa.

Kirjekaveri, kaipaan sinua tuntematon. Älä vain vaadi kirjoittamaan oikeasti paperille, nykyaika on tehnyt tehtävänsä. Jo pelkkä nimikirjoituksen tekeminen tuntuu hankalalta. Kynää ei vain enää tarvitse missään.

Olen muutamaan kertaan joutunut pohtimaan, kuinka muutaman kirjaimen jälkeen jatkaa omaa nimeään.
Älä käsitä väärin, minulla on hyvä käsitys nimeni sisällöstä, käden toiminnot ovat asia erikseen. Jokainen luu tuntuu painautuvan lihakseen kiinni, kynän jäädessä paikalleen. Pikaisen paniikin jälkeen, on tyytyminen vetämään omituinen sotkuviiva. Näin olen nähnyt aikuisten tekevän.


En myöskään suostu ostamaan hajustettua paperia Tiimarista. Niitä ihanan tyttömäisen tuoksuisia, joita aikoinaan sai kirjekavereilta. Hippo-lehden haetaan kirjekaveria-ilmoitukset poikivat tulosta, kirjoittaminen jäi vain useasti muutamaan kertaan. Jännittävää se oli joka tapauksessa. Nähdä nyt oma nimensä oikeassa lehdessä, puhumattakaan postin odotuksen tuomasta jännityksestä.

Muistan yhä kadun päässä vinossa kulkevan posteljoonin, joka kamppaili pyöränsä kanssa eteenpäin. Vanha nainen ja ruskeat nahkaiset laukut kulkuvälineen sivuilla. Säälin jo lapsena tätä alle viisikymmentä kiloista hahmoa, joka osoitti ihailtavaa sitkeyttä Postin palveluksessa. Hurraa! sinä kirjeitä tuova sankarini!
Unohdetaan muuten myös se Tiimari. Lähimpään on matkaa, muistaakseni jossain tällainen ihme vielä sijaitsee. Tiimarin muistoa kunnioittaen.


Jos kirjoitan oikeasti, osaathan lukea kaunokirjoitusta. Tyyliä, joka nitisee ja natisee käsialani kurittaessa kauneutta. Tekstaaminen oli koulussamme sivumaininta.
Parempi etten edes yritä kaunoa, huimaa pelkkä ajatus kauniiden kurvien pyörittämisestä. Näennäisestä sivistyneisyydestä, jonka Nokia tappoi matopeli-kännyköiden aikaan. Sivistynyttä tai ei, minulle tietokoneet toivat uuden tavan lähestyä ihmistä. Ei ihme, ruudulle laitetut kirjaimet ovat helppo ymmärtää. Unohdetaan näin ollen kynät, kirjoituskoneet, morsetus ja savumerkit.


Toiselle on helpompaa kirjoittaa netissä. Luon aina itselleni harhan, jossa vastaava osapuoli ei ole oikea ihminen. Näky jota en tule koskaan näkemään.
Myönnän, että viime vuosina olen ollut varovaisempi aloittamaan keskusteluja, netti kun täynnä vihaisia ihmisiä. Turhautuminen on helppo purkaa tuntemattomaan, samalla kun puree äikäisyyttä näppäimistön reunaan.

Tästä huolimatta olen ollut onnekas. Parhaita kirjoittamisen hetkiä ovat, kun löydät pitkäaikaisen virtuaalitutun. Tarkoitan vuosia kestäviä keskusteluja, pintapuolisuuden muuttuessa arjeksi.
Kiillotettu todellisuus on varmasti mukavaa, ei vain sitä mitä itse etsin. Haluan tutustua epätäydellisyyteen, siivoamattomiin asuntoihin jossa kalsarit roikkuvat tuolin nokassa, aitoihin parisuhteisiin mäkien suunnasta riippumatta, tai oikeastaan mihin vain josta ei saa kaunista somekuvaa aikaan.



Mitäs me kermaperseet. Virtuaalisten kirjaimien kasvatit, jotka eivät joudu enää käyttämään mustekynää. Kerran olen sellaisen koulun hämähäkkien valtaamasta varastosta saanut. Lapsi oli onnellinen, äiti ei niinkään.

Sotkut ovat sotkettu edellisen sukupolven aikana. Ehkä likaisuus oli vain alkua, kun katsoo aivo-oksennuksen määrää netissä? Sentään en enää jätä sormiani kirjoituskoneen väliin, kuten lapsena oli tapana. Ei enää verenvuotoa ohilyönneistä, ei enää kipua kokeillessa, miltä tuntuu laittaa käsi paperin ja koneen lyövän osan väliin.


Mutta kaipaanko oikeasti lisää nettituttuja? Hyvien tyyppien kanssa ei ole koskaan liikaa keskusteluja.

One thought on “Kirjekaveri. Ystävyyttä arjessa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *