Hetki elämää

Istuin bussin kyytiin, nautien Kuopion maisemista. Tunsin kuinka oli mukava saada nenä ulos pihamaalle pitkästä aikaa. Vakava kansa istui autossa seuranani maskit naamalla, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Tai oli maahanmuuttaja herrasmiehellä kasvoille jotain laittaa, hän vain kaivoi suojansa esille vasta noustessaan torin pysäkillä pois.


Matka eteni ja katsoin kun edessäni matkusti elämää nähnyt mies, jonka kasvot näyttivät siltä, että vuosia kunniakkaasti siirretty krapula oli vihdoin päässyt iskemään. Naama valkoisena hän teki hidasta kuolemaa, alkoholihöyryjen pitäessä sydämen vielä jotenkin käynnissä.
Hänen vieressään oleva rouva näytti yhtä huono vointiselta. Aivan kuin hän olisi maskinsa takana yrittänyt nujertaa saastaisen linja-auton ilmassa leijuvaa koronaa. Hän näytti taistelevan mentaalisesti näkymätöntä hirviötä vastaan samalla vimmalla, mitä hänen isänsä oli näyttänyt Raatteentiellä ampumahiihtokisoissa vuonna 1940.

Myös Seppo istui normaaliin tapaansa kyydissä. Hän oli tuttu näky paikallisliikenteen kyydissä. Ei kai mielenterveyspotilaalla muuta tekemistä ollutkaan, kuin nauttia bussin lämmöstä tunti tolkulla, samalla kun hän seurasi ohimenevää ihmisten vilinää. Kohtelias ja hiljainen mies oli normaalisti, mutta nyt hän kovaan ääneen tilasi lähtiessään puhelimella herkkuburgerin kotiinsa, sillä olihan se hullunkin pidettävä jossain kohtaa ruokataukonsa. Siitä tulee liitolta vain sanomista, jos lepoaika on käyttämättä.


Puolessa välissä matkaa yksinhuoltajaäiti raahasi kakaransa huutamaan bussin keskiosaan, johon hän vielä kärräsi yhden lapsen lisää rattaissa. Opin hyvin nopeasti mitä pienellä ihmisellä kyselyikä tarkoittaa, kun vanhemmat lapset ampuivat kysymyksiä ilmoille rynnäkkökiväärin tahdilla. Tuntui siltä, että korvani valuivat verta äidin puolesta, joka uupuneena yritti parhaansa vastaajan roolissa. Tuskin hän itsekkään enää ymmärsi puhumaansa, mutta äidin vaistot liikuttivat hänen huuliansa, jotta lapset pysyisivät tyytyväisenä.

En tiedä kummalla porukalla oli huonommat jutut, lapsilla jotka kiduttivat äitiänsä vai takapenkin teineillä? Soljuva kirosanojen tulva kaikui korvissani, kun nuoriso jakoi kavereilta hankittua perimätietoa naisista ja heidän kanssa olemisestaan. Tuskin oli pojille kerennyt kasvaa leukaan kolmea partakarvaa enempää, kun he testosteroni huumassa jauhoivat ulos kaiken tietämänsä naisten alapäästä. Sitä en vain ymmärtänyt, miksi se vittu piti lisätä kaikkiin muihinkin lauseisiin? Pelkäsivät kai, että opittu sana pääsee unohtumaan?


Ei muissa ihmisissä katsomista ollut. Naama rutussa olevaa porukkaa, joka halusi oman tilansa takaisin. Kuljetuksen aiheuttama ihmisläheisyys oli liikaa kaikille. Oli parempi istua sanomatta sanaakaan, samalla kun vetäytyi omaan penkkiinsä kiinni, maksimoiden näin tuntuman omaan reviiriinsä.

Ahdistunut olin toki itsekkin ja halusin takaisin kotiini istumaan. Huomasin, etten ollut menettänyt mitään, kun olin linnoittautunut kotiini omalle sohvalle pitkäksi aikaa. Bussissa olevan ilman lemu etoi ja auton tärinä sai vatsan vellomaan. Onneksi kyseessä oli lyhyt matka, eivätkä ihmiset saaneet minua vihaamaan kaupunkia, joka kuitenkin oli minulle rakas, jopa näin harmaana talvipäivänä.


Ps. Ethän hyvä kuski kaiva nenääsi enää kesken ajon. En minä muuten välittäisi asiasta, mutta puoli minuuttia myöhemmin annoit asiakkaalle vaihtorahaa sillä samalla kädellä, joka vielä hetki sitten etsi aarteita sieraimen syövereistä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *