Epätoivo iski mieleeni. Rakastelu on kaunis asia, läheisyyttä parhaimmillaan. Keho kohtaa haluamansa, tai vähintään humalaisen suomalaisen miehen. Niin myös tällä kertaa, äidin kohdatessa yhden illan juttunsa.
Näkemäänsä ei aina pysty unohtamaan. Liekö kyseessä oli tamperelainen sinkun nylkytys, johon pään suonien tukkeutuminen mustanmakkaran rasvasta alkoi vaikuttamaan?
Mies todella teki sen, rakasteli nurmikkoa. Laiha persaus pomppi hetken, samalla kun äiti maa sai suudelmansa. Onneksi lyhyesti mutta kiihkeästi, ennenaikainen siemensyöksy pelasti uhrinsa liialta romantiikalta.
En jäänyt katsomaan oliko kyseessä happy end? En uskaltanut. Vieras kaupunki, vieraineen tapoineen oli liikaa. Tuollaista toimintaa keskellä maanantaipäivää!
Eivätkä tavat ja perinteet aina kauniita ole, esimerkkinä tanhu. Jotain hyvää tulevaisuus toi tappaessaan kansantanssit. Psykedeelinen vieraantuminen arjesta, tarkkoineen tanssiaskelineen, ei ole ihmistä varten.
Eikä menneisyydessä kukaan lavatansseja selvinpäin kestänytkään, eikä kestä. Suomalainen mies ei taivu polvistaan baarin huumassa humppaan, jollei alkoholi anna pientä letkeyttä. Jäykkää asennetta ei sulata kuin kuuma nainen, ylipainosta ikääntynyttä kroppaa ei sekään.
Mies rakastelemassa nurmikkoa, olen huolissani huumeiden leviämisestä Suomeen. Kaukana olivat romantiikan ajat, joista Mikko Alatalo lauloi Tammerkosken sillalla.
Onneksi mustamakkara maistui yhä hyvälle, näin Timo Jutilan pelipaidan, sekä törmäsin baarissa Kummeli hahmolta kuulostavaan kaveriin. Tampere eli vielä, se hengitti omaa perinnettään.
Tapahtuma joka muuten vei minut kaupunkiin, oli Iron maiden. Eläköön farkkutakit ja vanhat t-paidat. Eläköön vanhusten tunteet, palan nuoruutta ollessa läsnä. Eläköön, että pääsimme kaikki nukkumaan yhdentoista jälkeen.
Pidänkö kaupungista? Kyllä. Voisin jopa asua siellä. Jokin tuossa teattereiden ja junttiuden valtakunnassa vetoaa sieluuni. Myönnän sen olevan tuo jälkimmäinen, kulttuurikahvilan vakiokävijää minusta ei saisi.
Epäluuloinen kommentti, tiedän. Ei taidetta kannattaisi paeta. Mutta jos valita pitäisi, kompuroisin Vanhan montun kivisiä portaita milloin vain mielummin, kuin nauttisin vihreää teetä älyköiden parissa. Popeda voittaa runonlausunnan.
Kauniimpi on Savoni, leppoisuus sen tekee. Ihmisten hymyt, turhat letkautukset tuntemattomilta, sekä leukapartojen koristama ruma muoti.
Samaa en voi sano Tapolan ruokkimasta klaanista, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta, Tampereella minua katsottiin silmiin kauniimman sukupuolen edustajien toimesta. (Eivät luultavasti olleet tottuneet savolaisen metsänpeikon ulkonäkööni).
Pelkäsin saavani citypähkinäkermakahvit jokaisella kerralla naamalleni, ei käytös normaalia ollut. Hyökkäystä ei kuitenkaan koskaan kuulunut, ehkä jopa minä olin ansainnut pienen hymyn?
Toisaalta kilpailu ei ollut kovaa, mikäli nurmikon rakastelu oli miesten kesken uskomaani yleisempää.
Ei hymyjä montaa ollut, olen vähään tyytyväinen. Sisälläni on herännyt hahmo, joka on kiinnostunut toisten ihmisten ajatuksista. Sairasta, sanoisi vanhan kansan suomalainen.