Blogini viimeinen teksti

Kiitos kaikille lukijoille, mutta olen päättänyt, että en kirjoita enää yhtään riviä tämän tekstin jälkeen. Tämä harrastus on turha ja aikaa vievä, joten miksi käyttäisin aikani tähän? En halua kuulostaa katkeralta ja aidosti pidin tästä harrastuksesta, olen kuitenkin päättänyt toteuttaa unelmani ja ryhdyn basistiksi.

Aloitan unelmani jahtaamisen Suonenjoen bassoluostarissa ensi viikolla. Elämme siellä yksinkertaista ja rauhallista elämää ainoastaan miesten kesken. Tämä onkin tärkeää oppia, koska kitaristit vievät kaikki naaraat joka tapauksessa. Luvassa on siis rauhallista bassokitaran huminaa ja mielenrauhaa. Kaikkea mitä tarvitsen, ilman mitään muita häiriötekijöitä.

Bassokitara on väheksytty soitin, koska sen sointi ei ole se kaikkein kaunein. Itse kuitenkin olen lumoutunut sen äänestä, koska se on yksikertainen, kuten suomalainen mies. Se saa tuntemaan, että on elossa, kun aamun voi aloittaa luostarissa yhteisellä matalalla mölinällä.

Kuinka jo haluankin saapua luostariin ja tavata veljeni. Kaikki ovat siellä samanmielisiä, eikä kukaan ole huutamassa ilkeyttään

-Hei, soita soolo!

Sen täytyy olla matalaääninen taivas.

Jo munkit aikoinaan Tiibetissä mumisivat matalalla äänellä saadakseen itsensä basson kaltaiseen tilaan. Nykyään voidaan toki käyttää vahvistimia tuottamaan tämä sama ääni, mutta yhä syrjäseuduilta voi löytää yksilöitä, jotka harjoittavat tätä kaunista taiteenmuotoa perinteisin keinoin. Me basistit kunnioitammekin tästä syystä lähibaarien kanta-asiakkaita, jotka yksin mumisevat matalalla äänellä ravintolan nurkassa. He ovat antaneet elämänsä bassotaiteelle sen puhtaimmassa muodossa.

Olen vuosia pohtinut tätä päätöstä ja tämä on silti rankka tehdä. Ensin muutto luostariin ja sen jälkeen mahdollinen kiertue-elämä tarkoittavat sitä, että joudun jättämään avioliiton ja lapset.
Uhrauksia on kuitenkin tehtävä, jos haluaa olla onnellinen. Jo vuosia kestänyt piina vaimon kimeän nalkuttavan äänen kuuntelun, yhdistettynä lasten huutoon saa nyt riittää. Olen aina ollut matalien äänien mies ja sietokykyni raja on tullut nyt vastaan. Uhrasin noille äänille osan elämästäni ja nyt on minun vuoroni nauttia niistä äänistä, joita sieluni ja korvani kaipaavat.

Vaimoni onneksi on ymmärtäväinen ja pakkasi soittimeni heti, kun kuuli päätökseni. Se löytyy nyt rappukäytävän puolelta muun vähäisen omaisuuteni kanssa. Vaimo oli jopa niin ystävällinen, että selvitti seuraavan lähtevän junan aikataulun ja osti välittömästi lipun Suonenjoelle, jotta varmasti pääsen matkaan.

Rakastan sinua rakkaani, mutta niin rakastan myös bassokitaraani. Toivottavasti annat anteeksi joku päivä.

Kerran vielä kiitos teille lukijoille, jotka jaksoitte käydä blogissani viimeisen vuoden aikana. Minun tulee ikävä teitä, mutta miehen on tehtävä, mitä miehen on tehtävä.

Rakkain terveisin

Bassotaiteilija

Antti ”Lohkare” Pynnönen