Näen asioita, jotka saavat ajatukseni herpaantumaan oikeasta maailmasta. Ne ovat kuin ne värikkäät pallot, joita näet tuijotettuasi pitkään kattolamppua. Ne ovat pieniä omiin ajatuksiin uppoamisen hetkiä, jolloin oikeaan maailmaan palaaminen tuntuu samalta, kuin koiran pahanhajuinen henkäys vasten kasvoja.
En minä hullu ole, vaikka en aina tavattavissa olekaan. Kuljen kyllä silmät auki, mutta autopilotilla joka estää minua törmäämästä vastaan tuleviin tavaroihin. Rakastan silti tätä tilaa, koska se tuntuu, kuin kelluisi omassa päässään olevassa vaahtokarkkikylvyssä. Ehkä tuossa on syy pieneen keskivartalo lihavuuteeni, kun päänikin on täynnä sokeria?
Turvapaikka ja sen rauha
Tästä syystä rakastan esimerkiksi musiikkia, koska se auttaa uppoutumaan mielikuvitusmaailmaan. En ainoastaan kuule, vaan elän jokaisen nuotin mukana. Elän jopa taustalla soittavan basistin työskentelyn mukana, joka krapulaisen oloisena hakkaa kielisoitintaan. Olen musiikki, olen harha ja olen mielikuvitus.
En luultavasti ole ainoa, ehkä kaikki tekevät noin? Minulla ei ole tietoa, uivatko muut ihmiset päässään sokerisessa nesteessä? Ainakin toivon niin. Se kun on yksinkertainen pakopaikka todellisuudesta, johon on aina hyvä palata.
En ole nähnyt korvasta valuvaa sulanutta vaahtokarkkia. Mutta jos sitä valuisi, niin väittäisin naisten elävän miehiä enemmän unelmamaailmassa. Ainakin he tuoksuvat keskimäärin paremmilta, kuin miehet.
Tuostakaan en ole enää vain täysin varma, koska sain porttikiellon Prismaan. Kauppias ja vartija, kun olivat sitä mieltä, että ihmisten haistelun täytyy loppua.
Kuka ja missä olen?
Ehkä olen savolainen guru, joka on saavuttanut korkean asteen kalakukkonirvanassa? Luultavampaa on, että olen haaveisiin uponnut hölmö.
Pidän vaahtokarkkitaivaastani ja se on vain minua varten. Toisaalta tunnen itseni niin hyvin, että laskisin sinne hyvää hyvyyttäni muutkin ihmiset, jos se olisi mahdollista.
Jos kuitenkin saavutte, niin ottakaa kengät pois tullessanne, mutta muuten asu on vapaa. Murhevapaassa maailmassa, kun ei pikku asioihin puututa.
Taidan kiltisti juoda vain aamukahvini nyt loppuun. Pääni näyttää olevan vielä höyhensaarilla, jossa se elää todellisuuden ja oikean elämän välimaastossa. Toisaalta oloni on nyt rento, kuin lampaalla joka syö rauhassa ruohoa kesäisellä pihamaalla. En vain haluaisi olla lammas, koska ne ovat pelottavan näköisiä!
Kiitos!
Minä en uskaltaisi kirjoittaa mitään ennen aamukahvin vaikutusta. Niin omituisia ovat ajatukseni 😉
Kirjoitan juuri siitä syystä paljon aamulla. 🙂 Tahdon ainoastaan sekavia, mutta aitoja ajatuksia blogiin 🙂