Aitoa ystävyyttä? Vai sen harhaa?

Ystävä vai ei?

Kuinka paljon olenkaan saanut kirjoittamalla. Se on hoitanut kohdallani jännitystä, esillä olemisen pelkoa ja kykyä tuottaa tekstiä. Suurin voitto tuli kuitenkin hirviöstä nimeltä ocd, sillä alussa todella olin täynnä pelkoa ja kauhua siitä, onko tekstissä kaikki oikein? Sen olen vain huomannut, että paskat niistä pilkuista ja pisteistä, sillä tärkeintä on kirjoittaa. Ei Kimi Räikkönenkään aloittanut suoraan formuloista, vaan opetteli useamman virheen kautta.

Parhaimmat asiat joita olen saanut kirjoittamalla, ovat internetin virtuaaliset tutut, sekä oman ajattelun muuttuminen. Tuo jälkimmäinen varsinkin on sellainen, jota en voinut edes kuvitella. Ajatus tuntuukin nykyisin juoksevan, kuin sulava rasva kuumalla pannulla. Ei tuo tietenkään joka hetkeä koske, mutta ero entiseen on joka tapauksessa hirmuinen.

Mitä taas tulee niihin tuttuihin, niin olen saanut nauttia useammasta keskustelusta ja ajatuksesta, mitä koskaan edes kuvittelin saavani. Eivät he kuitenkaan minulle ensimmäisiä pitkäaikaisia tuttuja virtuaalisesti olleet, sillä edellinen kirjoittelusuhteeni kesti lähes kaksikymmentä vuotta. Jossain kohtaa se sitten hiljeni, mutta sellaista elämä on. Mitä lienee tuolle naisihmiselle kuuluukaan nykyään?

Vaikka kirjoittelusuhde sana sisältää suhde maininnan, niin kyseessä todellakin oli vain keskusteluun liittyvä suhde. Romantiikka ei kuulunut siihen ollenkaan, vaan kyse oli jostain muusta.
Kai tuossa ajassa voisi puhua jo melkein ystävyydestä, mutta sekin tuntuisi jotenkin oudolta? Ystävää kun voi halata ja olla läsnä pahoina aikoina. Internetin kautta tuo kaikki on hieman hankalaa.

Tuo näkymättömyys oli muuten harkittua. Olin näet päättänyt jo heti alkuun, että en koskaan tule näkemään häntä. Tämä saikin aikaan oudon illuusion, ettei Messengerin toisessa päässä ollut ihan oikea ihminen, vaikka aidolta se tuntuikin.

 

Pienen joukon tuoma voima

Nykyään kirjoittelen muutaman ihmisen kanssa pienessä ryhmässä. Kaikki alkoi siitä, että keräsin pari vuotta sitten porukan kasaan tuntemattomista kirjoittajista, jotka olivat bloggaamisen kanssa polkunsa alussa. Osa tuosta ryhmästä on toisaalta jo hävinnyt muihin harrastuksiin ja poistunut porukasta, mutta vielä muutama heistä jatkaa yhteydenpitoa. Kyse ryhmässä ei toisaalta ole enää bloggaamisesta, sillä kirjoittaminen ei ole enää pääosassa. Itse asiassa tuostakin ryhmästä osa on heittänyt kynän jo nurkkaan.

Lyhyesti tähän vielä todeten, että ei minulla jokapäiväiset tutut tuohon internetissä lopu. Tiedä sitten teenkö vielä joskus poikkeuksen kaikkien heidän kohdalla, ja tulen tapaamaan näitä ihmisiä myös oikeasti? Eihän sitä koskaan tiedä, mutta se olisikin näin ujolle ukolle, jo jättimäinen harppaus ihmisyyden suuntaan.

Sen olen huomannut tuossa ryhmässä ja myös muuten, ettei bloggaaminen vastaa monenkaan etukäteiskäsityksiin. Ei myöskään minun, sillä olen huomannut kuinka vaikeaa on saada tekstejä esille. Ainoa paikka tuntuukin olevan tämä Lily, jossa saan hieman mainosaikaa. Tämäkään sivu ei vain ole sitä mitä haluaisin, sillä joudun taistelemaan sivun lukijoista, jotka haluavat aivan toisen tyyppisiä tekstejä.

Tuossa muuten ovatkin ne yleisimmät syyt, joiden takia moni on lopettanut kirjoittamisen. Ei näkyvyyttä ja taistelu satoja mammablogeja vastaan, jotka ovat kuin toistensa kopioita. Itselleni taas kolmantena syynä, joskus tapahtuvaan mahdolliseen lopettamiseen on se, että käytän paljon aikaa blogiteksteihin. Sillä kuudella-kahdeksalla tunnilla, kun kerkeäisi tekemään paljon muutakin.

 

Lämmön vihdoin tuoma tarina

Kesä tulee ja odotan sitä kovasti kirjoittamisen kannalta. Tapanani on näet ollut nukkua parvekkeella jo muutaman kesän ajan. Bloggaamiseen tuo ei vaikuta, mutta tuona aikana olen aina aloittanut pitkän tekstin tekemisen.

Tiedän kyllä, että se on vielä enemmän hullun hommaa, mitä blogien tekeminen, sillä ei kukaan lue epäonnistuneita kirjan käsikirjoituksia. Tuostakin huolimatta, tunnen sisälläni kuinka kirjaimet alkavat jo hermostuneena kuplimaan , haluten päästä luomaan tarinaa tietokoneen näytölle. Tuo kaikki tuntuu siltä, kuin sisälläni olisi käymässä halpa kilju, jonka valmistumista todella odotan. Olisi kai vain pitänyt laittaa tuo juoma vain käymää pikahiivalla, jotta pääsisin jo nauttimaan sitä?

No tämä oli tällainen pikainen kirjoitus. Olen vain hieman väsynyt bloggaamiseen, joten välillä on hyvä huilata. Uskon näet, että sen jälkeen taas huumorinkukka kukkii ja runosuoli laulaa lauluaan. Oli miten oli, niin kesä tulee ja ihmiset hymyilevät taas. Se on tärkeintä.

Kirjoittamista en lopeta. Teen sen vain nykyisin silloin, kun sattuu huvittamaan 🙂