Ei ollut elektroniikkaa, joka olisi pitänyt lapset hiljaisena. Tämän takia nuorena sitä sitten istui persaus jäässä lumikukkulan päällä ja oli aivan tyytyväinen. Ei vaihtoehtoakaan tietysti ollut, kun äiti oli käskenyt leikkimään. Sisäänkään ei päässyt, ennen kuin oli takana muutama tunti pihalla vietettyä aikaa.
Niin lapsi sitten istui talvihaalarissaan, joka oli joko paskanruskea tai kusenkeltainen, ne kun olivat ne sen ajan muotivärit. Vaikka eihän kukaan muodista mitään puhunut. Ne nyt vain sattuivat olemaan käytännölliset, jos hangessa oli muutakin kuin lunta.
Niin ainakin uskoisin, sillä mitä minä tuosta ajasta muistaisin.
Sen kuitenkin tiedän, että muutama vuosi myöhemmin värit vaihtuivat neonkeltaiseen ja muihin räikeisiin tapauksiin. Ei sopinut enää ruskea lapselle, joka Tshernobylin räjähdyksen jälkeen hohti lumihankensa päällä.
Äiti! Joko saa tulla sisälle?
Eivät kesät sen erikoisempia olleet talveen verrattuna, paitsi silloin olimme parin tunnin sijaan koko päivän ulkona. Voi kuinka tiukat siniset Adidaksen shortsit vinkuivatkaan tuulessa, kun juoksimme pitkin metsiä.
Myönettäkööt, että en muista omistinko tuota yleistä mallia noista kamaluuksista, mutta isäni kyllä teki niin. Jos siis lapselle halutaan aiheuttaa traumoja pienenä, niin ei se näköjään paljoa vaadi. Vielä lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin, muistan tuon näyn liian pienestä vaatteesta, jonka kyljessä oli kolme raitaa.
Onneksi isäni korvasi tämän muotivirheen myöhemmin 90-luvulla. Kuinka olinkaan ylpeä, kun sain häneltä roskiin menevät vanhat farkut, joissa näkyi ja tuoksui lukemattomat tunnit paperitehtaan lemussa. Ne olivat rumimmat housut, jotka olen kai koskaan nähnyt, ja siksi juuri ne olivat parasta ikinä.
Ihana 80-luku
Lapsuuteni vaatetusta on vaikea muistella. Ei se ollut kilpailun aihe, kuten se nykyään saattaa olla. Jos vaatteet olivat puhtaat, niin päästiin jo pitkälle. Ei ketään kiinnostanut, jos kaverin paidassa oli pari reikää, kunhan oli jotain päällä.
Ensimmäinen päteminen nuorilla taisikin tulla vastaan, vasta yläasteen aikoihin, kun Leviksen farkut olivat muotia. Itse tosin ostin myöhemmin Dieselin vastaavat, jotka olivat toiseksi paras asia. Ehkä vielä joku päivä ostankin nuoruuden unelmani, sillä ne ovat olleet parhaat, mitä päälläni on koskaan ollut. Kankkuni eivät varmasti näytä enää niissä hyviltä, mutta jo nostalgian vuoksi voisin niitä koittaa jalkaani.
Parempi varmaan, että jätän ne menneisyyteen. Kaikki mikä ennen oli hyvää, ei välttämättä ole sitä enää. En esimerkiksi voisi kuvitella, kuinka leikkuuttaisin itselleni hiukset, kuten ne olivat 80-luvulla. Silloin näet nuorilla pojilla oli muotia leikata päähän siili.
Ainoastaan takatukka olisi kauheampaa muisteltavaa, mutta turha murheeseen on kuitenkaan heittäytyä. Onhan se ollut tietysti käytännöllistä, kun piikkien sekaan on voinut näin pääsiäisen aikoihin heittää muutaman leikkitipun.
Pääsiäinen on muuten niitä asioita, joita kaipaan lapsuudessani. Viereisessä Kolmen ristin kirkossa, kun oli aina niihin aikoihin pääsiäistori ja näytelmä. Me lapset kävimmekin katsomassa pääsiäisnäytelmän useasti, jossa kierrettiin huoneesta toiseen, seuraten raamatun tarinaa. Varsinkin sen yhden huoneen rekvisiittana tehty vesiputous on jäänyt lämpimänä muistoihin.
Kauhu jatkuu
Tämä aihe tuli mieleeni, kun näin oman poikani repeävän täyteen nauruun, hänen nähdessä uuden paitansa päällään. Oli pieni mies näet sitä mieltä, että hänet on juuri puettu näyttämään mummojen sisustustaululta. Onneksi paidan positiivisuus ei kuitenkaan ollut liikaa, sillä rajan hän kuulema vetäisi live, laugh, love ja carbe diem-tauluihin.
Poika oli oikeassa, kyllä se on vain näin myönnettävä. Tämä saa vain kauhukuvan päähäni siitä, mitä kaikkea sitä on itse kantanut tekstin muodossa vaatteissaan? Eihän sitä varaa ollut valittaakaan, kun äiti oli käskenyt vaatteet päälle laittamaan.
Ehkä siis isät ovat oikeassa lahjoittaessaan vanhoja likaisia farkkujaan lapsilleen, sillä ainakin näin kakara on itse saanut päättää, mitä päällensä laittaa? Muuten ei meidän isien kannata varmasti lasten pukemiseen puuttua, sillä edes vaatteiden oikein päin päälle saaminen ei ole näin taattua.
Mutta hei! Lopetan tekstini tähän. Muistoja kyllä riittäisi, mutta ne jääkööt toiseen kertaan. Kiva kun kävit lukemassa!
Ps. Rakkaat lapseni, jos löydätte tämän tekstin aikuiseksi kasvaneena, niin pyydän tässä kohtaa anteeksi kaikkea, mitä olette joutuneet pukemaan päällenne.
Jotain hyvää asiassa kuitenkin on. Pian on teidän vuoronne olla vanhempia ja olla niitä, jotka eivät ymmärrä pukeutumisesta yhtään mitään! 🙂