Ainainen kiire (Tai harha siitä)

Ainainen harrastamisen tarve, en osaa olla paikallani. Kiire, kuinka rakastan tekemisen aiheuttamaa ahdistusta. Sitä ihanan sielua riipivää väsymystä, joka tukee minuuttani.

Tuosta huolimatta uhrasin yhden lempilapsistani, kirjoittamisen. Tunteja oli saatava lisää vuorokauteen, tai tehtävä kaikki nopeammin.
Onko kirjoitustaukoni ohitse? Aikaa näyttää, mikäli pysyn sen perässä. Joka vuosi tuo pirulainen kiihdyttää tahtiaan, eikä tällä vatsalla pidetä sellaista tempoa, että pystyisin roikkumaan ajassa kiinni. Liekö tuo on luonnon tapa kertoa, että jos et tähän päivään mennessä viisastunut, et tee sitä nytkään matkimalla tämän hetken ajatuksia?

Punastellen myönnän, etten enää ymmärrä mistään mitään. Onneksi ikääntymisen myötä vain oppii myöntämään hämmästyksensä ja nauttimaan olostaan. Antaa niiden muutaman päässä olevan aivosolun pyöriä ympyrää rauhassa, toivoen viimeisen kolarin olevan vielä kaukana.

Tyhmyys on mukavaa, eivät pienet asiat harmita. Jatkan näin ollen hämmästyksen nostamaa punastelua, ollen kuin tuntematon naapurin rouva, jonka korviin asti nostettu hehku, sai iloisen loiston valkeaan talveen.
Kiitos lapsi, kyselyikä, sekä Sinfulin-mainos. Hetki, jolloin äiti ei halunnut selittää, mitä yöpöydän laatikoista löytyy.


On outoa, että olen nähnyt kyseisen mainoksen ainoastaan tarhan edustalla. Lieko kyseessä on peloite lisääntymättä jättäneille? Tekovehkeellä vältytte tarhan kihomadoilta, ettekä myöskään seiso räkänokkaisen muksun kanssa pysäkin edustalla. (Pakkasta oli lähes 30-astetta)
Mainos ei kirjoittajaa häirinnyt, sijainti ihmetytti. Tilanne on hieman sama, kun miehille suunnatuiden tv-ohjelmien väliin laitetaan Vagisan-mainoksia. Lahjaksiko niitä pitäisi rakkaalleen viedä? Muutakaan käyttöä en itselleni keksi.

Toisaalta, ei huonon lahjan jälkeinen yö kamala ole. Se voi olla myös tavoite, mikäli tunnet itsesi oman elämäsi Al Bundyksi. Hetki omaa rauhaa sohvalle yöksi pakotettuna, jota ei tunnu muuten aina löytyvän.
Sohva mikä ihana paikka, jonka rauhan voittaa vain hetkittäinen lukittautuminen vessaan. Pieniä asioita, jotka pitävät ihmisen hengissä henkisesti.

Pulmuset on muuten yhä hieno sarja. No ainakin siihen saakka, kun tajuat eläväsi samankaltaista elämää.



Läjä pieniä ajatuksia, mutta olisi ollut kai soveliasta aloittaa perinteisesti? Rakas päiväkirja, anteeksi etten ole kirjoittanut pitkään aikaan!
Myönnetään, että tuo kuulostaa ripittäytymiseltä lähikirkon papille, mutta kai kirjoittamisessa joitain samaa on? Olen täyttänyt runosuoleni tekemättömillä teksteillä, ajatuksilla jotka ei pääse suustani ulos. On helpompaa avautua, kun pyyhkii mielensä paperiin.

Hei sinä siellä! Saanko esittäytyä, mikäli emme vielä tunne? Tai olkoot.. Ehkä kirjoitan vielä joskus lisää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *